Saavutettavuustyökalut

Suomen luonnonsuojeluliitto SLL Pohjois-Savon piiri

Pohjois-Savo
Navigaatio päälle/pois

Pohjois-Savon luonnonsuojelupiirin mielipiteet vesienhoidon toimenpiteiden suunnitteluun eri osa-alueilla:

 Vesienhoidon toimenpiteiden suunnitteluun vuosille 2022–2027: Turvetuotannon osuus

Kiitämme mahdollisuudesta lausua mielipiteemme Vesienhoidon toimenpiteiden suunnitelmasta 2002-2027 turvetuotannon osalta.

Luonnoksen mukaan vielä turvetuotannossa on 71 600 ha turvesoita. Sen lisäksi ympäristöä kuormittavat myös monet entiset turvesuot, joilta valuu edelleen vesistöjä kuormittavia vesiä. Näistä vanhoista turvetuotantosoista tuleva kuormitus epäilemättä vaihtelee suuresti, kuten vaihtelevat myös vuotuinen sademäärä ja sen jakaantuminen eri vuodenaikoihin. Kun turvetuotanto vähenee, näiden entisen turvesoiden osuus kuormituksesta tulee kasvamaan. Tästä syystä olisi tarpeen arvioida tätäkin kuormaa sekä keinoja, joissa sitä voidaan vähentää.

Me näemme vesiensuojelussa suuria puutteita.

  1. Päivitystarve pitäisi tuoda paremmin esille. Tässä on myös mietittävä, voiko olla tarpeen muuttaa myös ympäristöluvan lupaehtojen huomioimalla esimerkiksi jo todetut päästöt ja uusin tieto niiden haitoista. Päästöjen seurannassa kevät- ja talvitulvien aikaisia havaintoja on oltava riittävästi.
  2. Mikäli saman suoalueen koko suoalueen pinta-ala ylittää 150 ha (252/2017, YVAL), mielestämme YVA-menettely pitäisi käynnistää, vaikka turvetuotannossa olisi kerrallaan pienempi alue, sillä tällöin koko suoalueen luonnontila on vaarassa muuttua. Varsinkin entiset turvetuotantoalueet voivat olla tässä riskinä.
  3. YVA-prosessin luontoselvitykset tehdään usein heikosti. Yhden ainoan päivän aikana voidaan arvioida laajat suot ja niin keväällä pesivät linnut kuin syksyllä kukkivat kasvitkin. Joskus itse kartoitus on voitu tehdä hyvin, mutta johtopäätöksistä on pakko nähdä, että hakija maksaa luontoselvityksen teon ja johtopäätöksissä voidaan mitätöidä kartoitustyön havaintoja. Parempi käytäntö olisi, että hakija maksaisi yhteiseen kassaan kartoitusmaksun vaikkapa ELYn tilille ja ELY palkkaisi sitten riippumattoman kartoittajan (ja tekisi mahdollisesti osan kartoituksesta itse) eivätkä kaikki ELYt käyttäisi samoja kartoittajia, sillä nykyinen käytäntö ylläpitää epäilyjä kartoittajan riippumattomuudesta.
  4. Taulukko 2 esittää eri ohjauskeinoja. Epäselväksi jää, kuka maksaa mm. yliopistoille ja tutkimuslaitoksille tarpeellisen tutkimustyön, joka ilmeisesti vaatisi lisää henkilökuntaa sekä laitekantaa tai ainakin sen ylläpitoa.
  5. Turvesoiden käsittelymenetelmistä ilmeisesti kohtuullisesti toimivia ovat vain ojittamattomille suoalueille tehdyt pintavalutuskentät – on niissä siten pumppaus tai ei. Sitä vastoin luonnoksen taulukon 7 mukaan muiden käsittelymenetelmien teho on heikko tai sitä ei tiedetä. Kun uusien turvelupien hakeminen vähenee, lupaehtoina voisi olla vaatimus käsitellä jätevedet riittävän suurella ojittamattomalla suoalueella tai saavuttaa yhtä hyvä puhdistuskyky muilla keinoilla.
  6. On syytä liittää metyylielohopean määritykset tutkittaessa vesistöön johdettavien jätevesien laatua. Huomattavaa on, että vain harvat laboratoriota pystyvät määrittämään metyylielohopean.
  7. Epäselvää on, onko orgaanisen kuormaa mitattaessa otettu huomioon myös erittäin pienet nanokokoiset fraktiot, jotka eivät laskeudu elleivät ne tartu toisiinsa tai joihinkin muihin partikkeleihin. Tästä syystä turvekenttien jätevesien humusaineiden fraktiokoko pitäisi selvittää.
  8. Tässä ilmastokestävyyttä on arvioitu vain hydrologian osalta. Kasvihuonekaasujen päästöjen suuruutta arvioitaessa jää epäselväksi onko tietojen takana pelkkää laskennallista arviota vai onko tietojen takana todellisia mittauksia (sekä kuka ja millä menetelmällä on ne mitannut). Kemikaalikäsittelyjen kohdalla ei ilmene, onko tässä huomioitu myös kemikaalien valmistuksessa syntyvät kasvihuonekaasut.
  9. Onko tässä huomioitu rauta- tai alumiiniyhdisteiden valumista kohti pohjavettä? Tai onko huomioitu maassa mahdollinen murukoon muuttumiset?
  10. Epäselvää on myös mihin perustuu kohdan 8.4. arvio, että: ”hydrologiset muutokset näyttäisivät tutkimustulosten (??) perusteella olevan pienemmät kuin on tähän asti yleisesti ajateltu”? Siis onko muutos tapahtunut sateisuudessa vai mistä on kysymys? Vai tarkoittaako tämä, että talvi- ja kevättulvat olisivat ja tulisivat olemaan pienempiä kuin on arvioitu (kuka on arvioinut)? Tai eikö talvi- ja kevättulvat ole merkittäviä?  

    Yhdyskunnat, haja-asutus ja teollisuus: Vesienhoidon toimenpiteiden suunnitteluun vuosille 2022–2027

    Kiitämme mahdollisuudesta lausua mielipiteemme Vesienhoidon toimenpiteiden suunnitelmasta 2002-2027 yhdyskuntien ja haja-asutuksen ja teollisuuden osalta.

    Yhdyskuntien osalta SSO-työkalu (Sanitation Safety Plan) on olettaaksemme parantanut ainakin isompien ja ammattimaisesti johdettujen ja hoidettujen jätevedenpuhdistamoiden toimintaa tai tulee sitä parantamaan. Pidämme myös parempana sitä, että monien pienien jätevedenpuhdistamoiden toiminta on loppunut ja niiden jätevedet johdetaan johonkin läheiseen isompaan puhdistamoon. Toki edelleenkin putkirikkoja yms. onnettomuuksia tulee tapahtumaan ja putkistojen ikääntyminen tulee lisäämään riskejä.

    Isojen ja varsinkin sisämaan puhdistamoiden olisi syytä kiinnittää huomiota mahdolliseen käsitellyn jäteveden desinfiointiin, jotta kuivien kausien aikana voitaisiin saada vettä kasteluun, jäähdytykseen yms. Desinfiointivalmiuden saavuttamiseen jätevedenpuhdistamoiden olisi syytä tehdä yhteistyötä, jotta tarvittaessa desinfiointivalmius voitaisiin pystyttää nopeasti.

    Haja-asutuksessa neuvontaa on tehty pitkään ja siihen ei enää ehkä kannata panostaa paljoa. Pienpuhdistamoita on syytä valvoa rakennuslupien yhteydessä. Taajamien lähialueilla liittyminen yhdyskunnan jätevesiverkostoon on tehtävä helpommaksi.

    Teollisuuden kohdalla emme ymmärrä täysin kommenttia, että tarkkailun kulut eivät saa olla kohtuuttomia. Niiden pitäisi olla niin kohtuullisia, että niillä voidaan tehdä lain edellyttämä valvonta sisältäen myös valvojien palkkoihin kuluva rahamäärä. Mm. kaivannaisteollisuuden lähiympäristön valvontanäyte saatetaan ottaa vain kerran kolmessa vuodessa tai eräissä tapauksissa ei lainkaan.

    Kaivannaisteollisuudessa tarkkailuihin verrattavat takuumaksut ovat mielestämme naurettavan pieniä. Esimerkiksi Leppävirran Särkiniemen kaivosalueen jälkihoitotoimenpiteiden alustava kustannusarvio on noin 1 milj. €, joihin konkurssin tehneeltä kaivosyritykseltä ei ole odotettavissa senttiäkään. ELY-keskuksella on jälkihoitotoimenpiteisiin käytettävissä noin 120 000 € vakuudet, jotka eivät siis tule riittämään sulkemistoimenpiteistä aiheutuviin kustannuksiin. Kustannukset ilmeisesti kaatuvat Leppävirran veronmaksajille.

    Kaivostoiminnan etsintälupaa hakiessa kaikki hakijat eivät välttämättä edes täytä lomakkeen kaikkia kohtia ja saattavat ehdottaa takuumaksuksi muutamia tuhansia euroja, joilla ei edes saa yhtä kaivoa. Silti Tukes myöntää etsintäluvan.

    Kun velvoitenäyte tai muu näyte on otettu ja tulos lähetetään mm. kuntien ja valtionhallinnon valvojille, ainakin ympäristösuojelijoiden silmissä näyttää, että mitään ei tapahdu. Tästä meillä on omakohtaista kokemusta, josta seuraavassa on kolme esimerkkiä.

    1. Terrafamen kaivosalueelta virtaa itään pieni Kivipuro, jonka vedessä on niin suuria määriä sulfaattia ja nikkeliä, että kaivosalueen vesien on pakko vuotaa naapureiden alueella (Kivipuron alapuolella on pieni Heinälampi 59.884.1.002). Kivipuroon ei pitäisi tulla ollenkaan jätevettä. Tilanne on jatkunut jo pitkään.
    2. Terrafamen eteläpuolella on Iso-Savonjärvi (04.646.1.009). Siitä virtaa Laakajärven useita puroja. jotka voisivat olla taimenpuroja. Iso-Savonjärven vettä ei tietääksemme ole koskaan analysoitu, vaikka sinne virtaa Ruunakorvenpuroa pitkin vettä kaivoksen maapohjaiselta kaatopaikalta.
    3. Kuopiossa Fortumin teollisuuskaatopaikan ympäristölupahaun (POSELY/904/2019) yhteydessä ilmeni, että alueen pohjavesissä oli liikaa sulfaattia ja nikkeliä. Kaikki tutkitut salaojavedet ylittävät talousvedelle asetetun nikkelin laatuvaatimuksen (20 mikrogrammaa litrassa) ja pahimmillaan ylitys on yli 100-kertainen. Myös Kuikkalampeen johtavassa ojassa ja Kuikkalammessa nikkelin pitoisuudet sekä keskiarvona (18 mikrogrammaa/litra) että maksimiarvona (37 mikrogrammaa/litra) ylittävät ns. prioriteettilistan arvot, sillä järvivedessä nikkelin keskiarvo saa olla korkeintaan 8,6 mikrogrammaa litrassa ja ehdoton maksimipitoisuus saa olla korkeintaan 34 mikrogrammaa litrassa (Valtioneuvoston asetus vesiympäristölle vaarallisista ja haitallisista aineista annetun valtioneuvoston asetuksen muuttamisesta 1308/2015 ja EU:n direktiivi 2000/60/EY). Seuraamme kiinnostuneena, vaikuttako tieto johonkin.

    Täten valvonnan keinot (sivu 8) lupien määräysten raja-arvoista kiinnostavat meitä suuresti. Miten toiminta saadaan käytännössä lupien mukaiseksi tai halutaanko toimintaa edes ihan tosissaan saada EU:n direktiivien tai muiden raja-arvojen mukaiseksi?

     

Mielipiteemme Vesienhoidon toimenpiteiden suunnittelusta vuosille 2022-2027 osuudesta: Maatalous, turkistuotanto ja happamuuden torjunta

Suomen pinta-alasta maatalousmaata on noin 7,5 % eli noin 2,25 miljoonaa hehtaaria ja tästä Ympäristökorvausjärjestelmän piirissä on noin 2,05 miljoonaa hehtaaria. Täten maatalouden voi odottaa kantavan vastuuta ympäristöstä. Koska maatalouden pelloilta pyrkii aina valumaan ravinteita vesiin heikentäen vesien laatua ja aiheuttaen taloudellisia menetyksiä myös maanviljelijöille, päästövähennyksiä on tutkittu hyvin paljon.

Suuri osa peltomaista on joko ravinnepäästöjen hallinnan tai tehostun hallinnan piirissä. Säätösalaojien piirissä on myös aika suuri osa pelloista. Näiden keinojen todellista onnistumista ja varsinkin epäonnistumista pitäisi enemmän raportoida, jotta virheitä voitaisiin välttää.

Meillä on raivattu useaan otteeseen soita tai varsinaisia metsiä pelloiksi. Luultavasti suurin osa niistä soille ja turvemaille raivatuista pelloista, jotka raivattiin 1800-luvun lopulla, on nyt jo muuttunut multamaiksi ja niiden orgaanisesta aineesta suuri osa on jo nyt hajonnut – tuottaen kasvihuonekaasuja. Prosessi on menossa sen jälkeen raivatuilla turvemailla. Weser C-461/13 päätöksen mukaisesti uusia turvemaita ei enää pitäisi raivata, jos ilmastonmuutosta halutaan hillitä.

Peltojen kasvipeitteisyys talviaikaan on eräs tehokas keino vähentää ravinteiden valumista vesistöihin ja se toimii hyvin Suomen monivuotisilla nurmipelloilla, jotka varsin usein tähtäävät maidontuotantoon. Jotta Suomen nurmituotanto olisi kannattavaa, ulkomaalaisen rehun tuotantoa ei voi katsella rauhallisin mielin (myös siksi, että a) tropiikissa vesi on usein rajoittava tekijä ja b) ihmisoikeudet voivat olla loukattuja, jos vientiin tarkoitetun rehun tuotanto kilpailee paikallisten ihmisten ruuan tuotannon kanssa, sekä c) varsinkin, koska kaskeaminen vaikuttaa epäedullisesti yhteisen ilmakehän laatuun).

Ravinteiden valumista vesistöihin voidaan estää myös mm. huolehtimalla siitä, että maa on hyvässä tilassa. Tällöin kiintoaineiden ja ainakin partikkeleihin sidotun fosforin päästöjä voidaan osin hillitä. Lannoitus on tehtävä entistä tarkemmin. Valitettavasti luomutuotantokaan ei tässä aina ole vähentänyt ravinnepäästöjä.

Ravinteiden valumista voidaan estää myös suojavyöhykkein. Nykyinen 3 metrin leveys on aivan liian kapea – varsinkin, kun suojavyöhyke perustetaan hyvin kaltevaan ja muutenkin eroosioherkkään kohtaan. Edes aikaisemmin käytetty 15 metrin suojavyöhyke ei täysin estänyt vesistövalumia (kohta 3.2.2). Talviaikaiset lumien sulamiset ja vetenä tulevat sateet lisäävät vielä näitä riskejä. Riskiä tulee myös siitä, että kesä voi olla niin kuiva (kuten kesä 2019), että peltojen kasvu jää heikoksi ja tällöin maahan jää paljon käyttämättömiä ravinteita, joita sitten kasvukauden ulkopuolelle sateet huuhtovat vesistöihin.

Valumien estämiseen tähtäävät myös mm. rakennekalkin ja kipsin käyttö, joissa tavoitteena on sitoa fosfaattia niukkaliukoisiksi kalsiumsuoloiksi. Näiden kokeilujen tuloksia pitäisi enemmän raportoida.

Joissakin paikoissa vesitaloutta ja vesiensuojelua on tehty perustamalla kosteikkoja. Eräissä tapauksissa kosteikko on rakennettu lintulammikoksi, joissa ainakin osa fosforista saadaan sitoutumaan linnun lihaan. Toiminnan taloudellista kannattavuutta on parannettu joissakin tapauksissa myymällä lintujen ampumalupia ja mahdollisesti myös majoitus- ja ruokapalveluita.

Eläintuotantoon perustuvan maatalouden suurin ongelma on eläintuotannon ja kasvituotannon liiallinen sijoittuminen eri alueille. Etelä-Suomessa viljellään pääasiassa viljaa ja eräitä erikoisakasveja. Sikatalous, joka käyttää paljon tuontirehua sijaitsee suurelta osin Varsinais-Suomessa ja muutenkin Länsi-Suomessa, joissa on myös suurin osa siipikarjasta. Nautakarjatilat ovat suurentuneet ja harventuneet. Niitäkin on paljon Pohjanmaalla ja myös Pohjois-Savossa. Monin paikoin liiallisen lannan hyötykäyttö lannoitteena peltomaassa voi olla vaikeaa, sillä lantaa syntyy aivan liikaa. Lannan kuljetus pidemmälle ei onnistu, sillä kuljetus on kallista. Lannan käsittelyä tehdään, mutta se harvoin on taloudellisesti kannattavaa ja kuljetusongelma ei ratkea, sillä siinä fosfori on yhä jäljellä, vaikka osa typestä voi karata ilmaan.

Turkistalouden ongelmana on tällä hetkellä kannattavuus, sillä aito turkis ei ole hyväksytty tuote monissa länsimaisissa muotitaloissa tai vaateketjuissa. Lämpimät ja lyhyet talvet eivät myöskään houkuta ihmisiä käyttämään turkkia. Suomessa vesiensuojelullisen ongelman aiheuttavat turkiseläinten tuottamat fosfori ja typpi, jotka voivat valua pohjaveteenkin, sillä monista varjotaloista puuttuu tiivis pohjarakenne. On vielä huomattava, että lihaa syövien eläinten lannassa fosforia ja typpeä on paljon. Lanta voi aiheuttaa myös nitraattiongelman sekä hygieniariskejä. Turkiseläinten lanta pitäisi vähintäänkin kompostoida ja tiivis pohja pitäisi voida vaatia, sillä pohjaveden saastuttamista ei voida sallia.

Sekä kasvintuotannossa että eläintuotannossa vesiensuojeluun voi tulla lisäriskejä kasvihuonekaasujen kautta, sillä lämpiäminen voi vaikuttaa sateisuuteen sekä sen jakaantumiseen eri vuodenaikoina ja varsinkin haihduntaan. Käsittääksemme kasvihuonekaasujen syntymistä ei ole riittävästi tutkittu vaikka ainakin Maaningalla on tehty aiheeseen liittyvää tutkimusta.

Sulfaattimaat ovat täysin erilainen riski. Kun sulfaattimaa saa olla täysin koskematta, sen maaperä yhtään syvemmältä ei pääse hapen kanssa tekemisiin. Tällöin rikki pysyy sulfidina, minä se on näissä muinaisissa jokideltoissa ollut jo vuosituhansia. Sulfidi on hyvin niukkaliukoista, joten se ei aiheuta ongelmia. Sitä vastoin, jos maaperää kaivetaan, kun tehdään pelto-ojia, teitä, kaivoja, rakennuksia yms., rikinhapettajabakteerit saavat happea ja ne hapettavat sulfidin sulfaatiksi (tai muiksi hapettuneiksi rikkiyhdisteiksi). Samalla rauta ja mangaani voivat myös hapettua, jolloin mangaani muuttuu liukenevaan muotoon ja aiheuttaa veteen pahaa makua ja hajua sekä voi myöhemmin taas saostua aiheuttaen putkien ja pumppujen tukkeutumisia. Näissä reaktioissa pH laskee hyvin matalalle, jolloin jokien kalat voivat kuolla ja erilaiset metallirakenteet joutuvat korroosiolle alttiiksi.

Ongelmaa on ratkaistu kalkitsemalla, mutta kalkin tarve on erittäin suuri ja se on syytä uusia jonkun vuoden kuluttua, joten maan saaminen maatalousmaaksi voi olla hankalaa – ainakin, jos sulfaattimaan paksuus on suuri. Ongelmaa pyritään hoitamaan antamalla pohjaveden olla niin korkealla säätösalaojilla, jolloin suurin osa sulfidikerroksesta on hapetonta. Tässä ongelman hoitoa haittaa se, että kuivana kautena pohjavesi laskee ja aina ei välttämättä ole uutta vettä, jolla pohjaveden pintaa voitaisiin säädellä. Säätö pitäisi voida tehdä redoksipotentiaalia seuraamalla, mikä ei ole helppoa.

Nyt ainakin monin paikoin pyritään kartoittamaan, missä näitä sulfaattimaita on. Tällöin tiedetään paremmin, miten suuri ongelma meillä on.

Mielipiteemme vesienhoidon toimenpiteiden suunnitteluun metsätalouden osalta vuosille 2022–2027

Ihan alkuun: Suunnittelutyön luonnoksen on tehnyt metsätalous- ja turvetuotantotiimi. Termi turvetuotanto on mielestämme harhaanjohtava. Ihminen ei tuota turvetta, mutta hän saattaa sitä nostaa ja käyttää. Turpeen primäärinen tuottaja on fotosynteesi, jonka voimalla soilla kasvaa moninaista kasvillisuutta ja tämän kasvillisuuden jäänteet hajoavat osittain anaerobisissa oloissa turpeeksi.

Suomessa kaikkien metsämaiden eli siis niin kuivien kankaiden kuin erilaisten suomaidenkin osuus koko maamme pinta-alasta on reippaasti yli 70%, joten jo suuren pinta-alankin tähden niiden merkitys vesien tilaan ja vesienhoitoon on äärimmäisen tärkeä. Suometsiä on kuivatettu, jotta niiden puuntuotto paranisi. Kuivatus on useimmiten tehty kaivamalla ojia, joista humusta ja ravinteita sisältävä vesi valuu sitten vesistöihin rehevöittäen vesistöjä.

Jos harrastettaisiin jatkuvan kasvatuksen menetelmää, puut ja erityisesti lehtipuut voisivat haihduttaa niin paljon vettä, että ojitusta ei tarvittaisi tai ainakin tarve kunnostusojitukseen tai ojien syventämiseen jäisi paljon pienemmäksi. Samalla ravinteet, jotka nyt valuvat vesistöihin, voisivat sitoutua enemmän kasvillisuuteen, mikä olisi kestävän kehityksen mukaista ja vähentäisi vesistöihin tulevaa kuormitusta.

Metsäojien tekoon pitäisi muutenkin suhtautua hyvin pidättäytyvästi, sillä vanhoistakin ojista tulee vesiin typpi- ja fosforikuormaa paljon pidempään kuin on arvioitu. Tässä kannattaisi selvittää, ovatko esimerkiksi ilman kautta tulevat typpi- ja fosforilaskeutumat suurempia kuin on arveltu. Samoin on hyvä muistaa, että lannoitusmäärät olivat takavuosina varsin suuria. Fosforia voi vapautua myös, jos sen liukoisuus muuttuu mikrobiologisista syitä vaikkapa sulfaatin pelkistyessä sulfidiksi ja sulfidin reagoidessa eri kationien (esim. Fe, Ca, Al) kanssa, jolloin fosfaatti liukenee.

Osa ojituksista on johtanut toivottuun tulokseen ja tällöin entisen suon kohdalla kasvaa metsäpuita, joiden kasvu sitoo hiilidioksidia ilmasta sekä on taloudellisesti kannattavaa. Mutta osassa ojitus ei ole tuottanut hyvin kasvavaa metsää. Kun ojitettua suomaata on ollut valtavan paljon, näitä kitumaiksi jääneitä entisiä soita on peräti 800 000 ha.

Samaa ongelmaa on todettu muissakin maissa ja mm. Britanniassa on keksitty vastalääkkeeksi ennallistaa soita siten, että niiden ojia tukitaan, jolloin entisen suon veden pinta nousee entiselle tasolle. Soiden tukkimista on sittemmin tehty myös meillä. Prosessin haittoja ja hyötyjä on tarkasteltu seuraavassa.

1. Soissa kasvillisuus saattaa toipua ja luonnon monimuotoisuus saattaa parantua, mikä on ollut toivottu tulos. Tästä on joitakin julkaistuja.

2. Kun suo-ojan tukkimiseen käytetään maata, joka on ollut pinnalla ja auringonvalolle alttiina, tässä maassa on aina kasveja, leviä ja syanobakteereja yms. Ojan tukkimisessa näiden eliöiden orgaaninen aines joutuu entisen ojan pohjakerroksiin ja hajoaa hapen loppumisen jälkeen ilmeisesti lähinnä fermentoinnin ja jossain määrin metanogeneesin avulla hiilidioksidiksi, metaaniksi ja moniksi orgaanisiksi, pienimolekyylisiksi yhdisteiksi. Vesi todennäköisesti liuottaa näistä orgaanisesta aineksesta osan, joten nyt vesistöihin saattaa tulla suurtakin kuormitusta, joka saattaa haitata läheisten purojen herkkiä eliöitä, joten veden laatu saattaa kärsiä.

3. Tukkiminen voi tasapainottaa virtaamia, joten tulvat jäänevät pienemmiksi ja kuivuuden vaikutus voi olla pienempi, joten ihmisen taloudelle tästä lienee hyötyä.

4. Tukkimista on perusteltu myös hiilenkierrolla. Hiili sitoutuu maahan, kun mikä tahansa fotosynteesiin kykenevä eliö sitoo hiilidioksidia ensin sokeriksi ja sitten omaksi kasvimassakseen ja osa juurieritteistä ja kasvimassasta (lehdet, neulaset yms.) hajoaa edelleen maan humukseksi. Vastaavasti hiili poistuu maasta hengityksen, fermentaation tai metanogeneesin kautta, josta ainakin johonkin noista reaktioista lähes kaikki eliöt pystyvät. Fotosynteesiä tapahtuu parhaiten, kun kasvit kasvavat hyvin, mutta vain valoisaan aikaan. Suo-ojien tukkimisen vaikutusta ns. kasvihuonekaasujen vapautumiseen ilmakehään on tutkittu ilmeisesti hyvin vähän, ja tunnemme siitä vain kaksi tieteellistä julkaisua – molemmat Britanniasta. Nämä molemmat tutkitut suot vastaavat meidän aapasoitamme ja molemmat tutkimusalueet ovat olleet niin korkealla vuoristossa, että ilmasto vastaa ainakin jossain määrin Skandinaviaa – joskin sademäärät voivat olla Norjan, mutta ei ehkä Suomen kaltaisia. Näistä Skotlannissa tehdyssä kokeessa havaittiin valtavan suuria metaanin ilmapäästöjä tukittujen ojien kohdalla ja erot verranteena olleisiin tukkimattomiin ojiin olivat tilastollisesti merkittäviä (Cooper, M. D. A., Evans, C.D., Zielinski, P., Levy, P.E., Gray, A., Peacock, M., Norris, D., Fenner, N. & Freeman, F. 2014. Infilled ditches are hotspots of landscape methane flux following peatland re-witting. Ecosystems 17: 1227-1241). Erääksi syyksi arveltiin tupasvillaa, jonka juurista metaanin on todettu (Suomessakin) nousevan ilmaan. Walesissa tehdyssä työssä (Green, S.M., Baird, A.J., Evans, C.D., Peacock, M., Holden, J., Chapman, P.J. & Smart, R.P. 2018. Methane and carbon dioxide fluxes form open and blocked ditches in a blanket bog. Plant Soil 424: 619-638) seurattiin neljän vuoden ajan metaanin ja hiilidioksidin ilmapäästöjä sekä ojitetulta että ojittamattomalta suolta. Kummankaan kaasun ilmapäästöjen ero ei ollut tilastollisesti merkittävä, mm siksi että ajalliset ja paikalliset vaihtelut olivat valtavan suuria. Yhteenvetona näistä kahdesta tutkimuksesta: ei ainakaan voida väittää, että soiden tukkimisella olisi suotuisia vaikutuksia estämään kasvihuonekaasujen päästöjen ilmakehään.

Luonnoksessa esitetään turhaan ojitettujen soiden kohdalla ennallistamista. Ennen laajamittaista ennallistamisliikettä, ennallistamisen hyödyt ja haitat kannattaisi mielestämme paremmin selvittää. Kun vesi seisoo laskeutusaltaissa, uusissa ojissa yms., metaania voi vapautua, kuten tässä luonnoksessakin todetaan. Me emme suhtaudu metaanin vapautumiseen ilmakehään yhtä kevyesti vedoten pinta-alan pienuuteen, kuten luonnoksessa, sillä ilmastonmuutoksen takana ovat ilmakehän kasvihuonekaasut ja niistä metaani on selvästi vaarallisempi kuin hiilidioksidi.

Huomautamme myös, että sivulla 12 oleva taulukko ojituksen haittojen ehkäisystä turvemaiden pohjavesialueilla on epäselvä.

Huoli metyylielohopean synnystä turvemailla ja mm. mustaliuskemailla on mielestämme erittäin aiheellinen. Pitäisi enemmän analysoida mm. pienien suometsälampien ahvenien lihan elohopeapitoisuuksia. Kirjallisuuden mukaan ilmeisesti kaikki tai lähes kaikki kalojen elohopea on metyylimuodossa. Tarvittaessa on pohdittava, onko joidenkin alueiden ojituksessa, lannoituksessa tai jopa hakkuissa oltava rajoituksia. Metyylielohopean synnylle voi olla useita mekanismeja, joita kaikkia ei välttämättä tunneta. Silti edelleen uusinkin kirjallisuus selittää metyylielohopean synnyn liittyvän sulfaatinpelkistykseen (Anschutz, P., Buquet, D., Charbonnier, C., Amouroux, D.,Tessier, E., Poirier, D., Bujan, S., Devaux, L., Gouillieux, B.,Gentès, S., Legeay, A., Feurtet-Mazel, A., Galaup, S. & Maury-Brachet, R. 2019. Lake sediment mercury biogeochemistry controlled by sulphate input from drainage basin Applied Geochemistry 104: 35-145). Sulfaatti voi olla peräisin ilmalaskeumasta, lannoitteista tai maaperästä. Sulfaatinpelkistäjämikrobien tietyt entsyymit pelkistävät sulfaattia ja muodostavat epäorgaanisesta elohopeasta metyylielohopeaa. Elohopean tarve on näissä melko reaktioissa pieni ja globaalia ilmalaskeumaa pidetään usein riittävänä, sillä metyylielohopean syntyä on kuvattu hyvin erilaisissa vesissä, sedimenteissä ja soissa yms. tropiikista arktisisiin alueisiin.

Luonnoksessa ei mainita kertaakaan sanaa vieraslaji. Jos suo ennallistetaan taas suoksi, miten voidaan olla varmoja, että esimerkiksi keltamajavankaali ei ala siellä levitä. Metsissä mm. sähkölinjoilla sekä hakkuuaukoilla on paikoin jättipalsamia lähes puhtaina kasvustoina ja mm. jättipalsamin ja keltamajavankaalin siemenet voivat levitä virtaavan veden mukana eteenpäin.

Taulukko 10 on otsikoitu ”Arvio toimenpiteiden vaikutuksista maan hiilivaraston lisääjänä tai kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisessä”. Mitä siinä tarkoittaa virke: ”Maltillinen vedenpinnan nosto kuivatusalueella vaikuttaa positiivisesti kasvihuonekaasutaseeseen?” Eli lisääntyvätkö vai vähenevätkö kasvihuonekaasut? Jos ilmaan siirtyvät kasvihuonekaasut vähenevät, niin perustuuko arvio toiveisiin vai todellisiin mittauksiin, jossa mukana on myös verranne sekä rinnakkaisia? Onko ko. tutkimus julkaistu jossakin vertaisarvioinnin läpikäyneessä julkaisussa? Onko siinä mitattu hiilidioksidia, metaania ja typpioksiduulia edes muutaman vuoden ajan?