Luontoteko tämäkin

Luontoteko nousee helposti mieleen tekona luonnon puolesta. Näin minäkin sen miellän. Eläkkeellä jo vuodesta 2019 olleena miellän sen toisinkin. Luontoteko on myös menemistä ja luonnossa olemista itseisarvona.

Eläkeläisellä on aikaa. Sitä voi jopa tuhlailevasti käyttää luonnon kanssa seurusteluun. Minulle mieluisa kohde sekä kesäisin että talvisin on lähteä kotini lähellä sijaitsevalle saaririkkaalle Syvärille. Tämä järvi on Nilsiän helmi. Talvisinkin monella tapaa kulissinsa vaihtava ja siksi houkutteleva luontokohde. 

Luontoteko on siis mennä luontoon, tehdä se luontoa kunnioittaen. Luonnon arvostus lähtee luonnon hiljaisuutta kunnioittamalla. Sinne ei mennä moottorikelkalla e. Vain oman kehon käyttäminen liikkumiseen synnyttää luontoteon. Silloin aistit herkistyvät ja avautuvat luonnon lumolle.   Seurustelu alkaa.

Tällaiseen luontoteon rakentelin tammikuun kolmannen sunnuntain iltapäivällä potkukelkalla potkien ja sulavasti kiitäen pitkin peilikirkasta jään pintaa. Kuluva talvi on jälleen omituisuudessaan ainutlaatuinen. Ilmastonmuutos tekee tepposiaan. Kolmesti on tähän mennessä lumet sulaneet jääpeitteisen Syvärin pinnasta ja syntynyt vesi tuulessa väreillyt. Seuraava pakkaskausi jäädyttänyt veden uudelleen. Juuri tällaisen hetken koittaessa tein luontotekoni.

Hiljaisuus todella hurmaa. Lähes parinkymmenen kilometrin mittaisen kelkkailuni aikana en kertaakaan kohdannut muita kulkijoita, en edes etäällä horisontissa.  Kaikki ihmisen jättämät jäljet (latu-urat, moottorikelkan ajojäljet) olivat sulaneet pois. Olin kuin uudisliikkuja, joka tutkii ja kuuntelee, katsoo ja eläytyy näkemästään.

Saaret seuraavat toinen toistaan. En aina erota, onko edessä oleva kohde yhden suuremman vai monen pienemmän saaren rypäs. Jos maltan katsoa menokiidossani sivuille, saatan saada a selkoa asiasta. Mutta onko sillä merkitystä? Mieli janoaa vain päästä eteenpäin jään kumistessa kelkan jalasten alla ja nastakenkien toistuvasti iskiessä jään pintaan vauhdin ylläpitämiseksi.

Aurinko paistaa lounaasta. Valo peilautuu jään pintaan ja heittää pitkän varjoni jäälle potkiessani vauhtia ja kiitäessäni eteenpäin. Vauhti on rivakampaa kuin koskaan suksilla. Lukuisat kerrat olen hankikannon aikaan luistellut suksilla täällä, mutta ei koskaan tällaista vauhtia. Hitaasti auringon asento kiertyy ympärilläni. Siitä päättelen kelkkani tehneen laajan puoliympyrän. On aika viettää tauko, istahtaa kelkkaan ja nauttia selkärepussa olevista eväistä. Asetun kelkkaan istumaan, juon lämmintä mehua ja syön voidellun ruisleivän palan. Otan kännykän taskustani ja kuvaan maisemaa edessäni. Sitten kirjoitan:

Hyvä on kelkalla kiitää ja antaa mielen liitää.

Linnun lailla kiertää ja kaartaa.

Murheet mielessä saartaa:

On ihmislapsen kulku kaunis,

 kun löytää hetkiä näitä, hyviä säitä.

Olla tasapainossa luonnossa,

luonnon ja itsensä kanssa,

luontoteko rinnassansa.

Mauri Tiainen