Etelä-Konnevesi

Etelä-Konnevesi on yksi Suomen 100 luontohelmeä -kohteista. Vuoden 2017 aikana kohteessa tullaan järjestämään monipuolista toimintaa ja siihen kehotetaan tutustumaan myös omatoimisesti jalkautumalla luontoon. Suomen luonnonsuojeluliitto haluaa olla juhlistamassa 100-vuotiasta Suomea nostamalla nämä 100 luontohelmeä esimerkeiksi siitä, miten kaunista luontoa Suomesta löytyy.

EtelaKonnevesi_Jorma_Knuutinen_17n.JPG
Kuva: Keijo Luoto

 Pähkinänkuoressa

  • Maakunta: Pohjois-Savo
  • Kunnat: Konnevesi, Rautalampi
  • Luontotyypit:  vesi- ja rantaluonto, metsät, kalliot, suot
  • Koko:  vesialueineen runsaat 20 000 ha 

 

Yleiskuvaus

Yleiskuvaus kohteesta

Etelä-Konnevesi (119,5 km2) on osa Konnevettä, Suomen 23. suurinta järveä. Konnevesi puolestaan on pitkän ja polveilevan, pääosin säännöstelemättömän Rautalammin vesireitin suurin järviallas ja keskusjärvi. Tunnettuutta järvi on saanut sen rantamille v. 2014 perustetun Etelä-Konneveden kansallispuiston ansiosta.

Sokkeloita ja selkävesiä

Etelä-Konnevesi on kirkasvetinen ja karu, vähähumuksinen järvi. Se sijaitsee kahden laajan kallioperäalueen, Keski-Suomen granitoidialueen ja ns. Savon liuskevyöhykkeen, saumakohdassa murtumalinjojen pirstomassa altaassa. Pohjan muodot vaihtelevat paljon: keskisyvyys on 12,5 metriä, mutta suurimmat syvänteet yltävät viimeisimpien tietojen mukaan peräti noin 80 metrin syvyyteen.

Pitkien lahtien ja lukuisten niemien, erikokoisten saarien sekä luotojen vuoksi järven rantaviiva on hyvin rikkonainen. Itäosan sokkeloisen vesi- ja rantamaiseman vastapainona lännempänä levittäytyy myös laajoja selkävesiä.

Varsinkin Etelä-Konneveden itä- ja eteläosien rantamien maisemakuvaa hallitsee metsäinen ja mäkinen, vaihtelevan korkuisten kalliokumpareiden ja notkelmien vuorottelema, pienpiirteissään hyvin moninainen maasto. Mahtavimmat rantamäet kohoavat yli sadan metrin korkeuteen Konneveden pinnasta. Jyhkeät kalliojyrkänteet, louhikot ja kivikot ja siellä täällä tavattavat suuretkin siirtolohkareet ovat hyvin tunnusomaisia.

Vaihtelevuutta vesi- ja rantamaisemaan luovat pienet rantasuot, hiekkarannat – tunnetuimpana Ison Pyysalon hiekkaranta kansallispuistossa keskellä Konnevettä – sekä asutut rannat peltoineen. Maisemakuvaa elävöittävät myös lukuisat metsä-, kallio- ja suorantaiset pikkulammet. Oma lukunsa ovat vuolaat virtavedet: jyrkkärantainen Konnekoski ja vähäisempi Karinkoski sekä Etelä-Konnevedestä Siikakosken siivittämänä alkava komea ns. seitsemän kosken reitti.

Karuutta ja vehmautta

Kasvitieteellisesti Etelä-Konnevesi luetaan järviruokojärviin, mutta paikallisesti siinä tapaa myös karumpia ja rehevämpiä osia. Syvillä kalliorannoilla vesi- ja rantakasvillisuus on aivan olematonta, mutta joillakin isoilla lahdilla tapaa mm. kohtalaisen laajoja ruovikoita, kaislikoita ja saraikkoja.

Rantamaiden kasvillisuus on yllättävän monipuolista. Tavanomaiset jäkäläiset ja varvikkoiset kalliomänniköt sekä tuoreen kankaan kuusikot voivat vaihettua yllättävän nopeasti lehdoiksi, joissa järeärunkoiset metsälehmukset kurkottelevat taivaita pieninä metsikköinä. Kuivien lehtojen runsautta voi pitää Etelä-Konneveden rantojen erikoispiirteenä. Tavallista kalkkirikkaampi kallio- ja maaperä näkyy erityisesti kallioiden sammal- ja jäkälälajistossa, mutta heijastuu myös eräiden putkilokasvien, kuten pahtarikon ja -nurmikan, tummaraunioisen, lehtoneidonvaipan ja soikkokaksikon esiintymisessä. Myös muun muassa metsänemä, hajuheinä, suikeanoidanlukko, lehtopalsami ja haisukurjenpolvi kuuluvat seudun kasviharvinaisuuksiin.

Etelä-Konneveden rantojen vanhoilla luonnonmetsillä on aivan erityistä luonnonsuojelullista merkitystä. Edustavimmat kohteet löytyvät järven itärannalta kansallispuiston alueelta sekä joiltakin yksityismaiden suojelualueilta. Maaston ja kallioperän vaihtelevuuden vuoksi metsäkuva on moninaista, mm. vanhoja kalliomänniköitä kilpikaarnapuineen sekä synkkiä kuusisekametsiä jättihaapoineen ja ikiraitoineen. Luonnossa näkyvät myös kesän 2010 Asta-myrskyn jäljet: toisaalta valtavia hakkuuaukkoja ja nuoria taimikkoja, toisaalta suojelualueiden lähes läpitunkemattomia kaatuneiden puiden synnyttämiä ryteikköjä.

Etelä-Konneveden rantamien vanhat luonnonmetsät ovat kuuluja edustavasta ja jopa hyvin vaateliaasta kääväkäslajistostaan, esimerkkeinä hiili- ja välkkyludekääpä, haaparaspi, kystiliivakka ja aarnihaarakas sekä maastamme pitkään jo kadonneeksi luultu haaparypykkä. Muista sienilajeista maininnanarvoisimpia ovat hytymaljakas, kultahapero ja kosteikkovahvero.

Myös suoluonto on monipuolista. Rehevintä ja harvinaisinta puolta edustavat pienialaiset saniais- ja lehtokorvet. Tervaleppäkorvet ja -luhdat ovat nekin luonnonsuojelullisesti erityisen arvokkaita. Suoluonnon putkilokasvilajeista harvinaisimpia ovat äimä- ja varstasara, ruskopiirtoheinä, hoikkavilla ja suovalkku.

Kuikkien ja sääksien valtakunta

Etelä-Konnevesi on Keski-Suomen parhaita kuikkavesiä. Myös sääksen eli kalasääsken kanta on vahva, ja laji on syystäkin valittu kansallispuiston tunnuslinnuksi. Selällinen harmaalokki pesii jopa pieninä yhdyskuntina, ja taantunut selkälokki kuuluu yhä järven pesimälinnustoon. Parhaissa kalatiirakolonioissa pesii useita kymmeniä pareja, ja laulujoutsen on levittäytynyt järvelle luhtarantojen ja heinäisten ja varvikkoisten luotojen pesimälajiksi. Erityisesti juuri selkälokin takia (ns. kriteerilaji) Keitele-Konnevesi-alue on hyväksytty yhdeksi Suomen FINIBA-alueeksi (kansallisesti tärkeät lintualueet). Vesi- ja rantalinnuston suojelussa keskeisiä ovat luodot ja pikkusaaret sekä rehevimmät heinäiset lahdet.

Etelä-Konneveden rantamien maalinnuston erityispiirteenä voi pitää vanhan metsän lajien runsautta. Lajistoon kuuluvat mm. puukiipijä, kulorastas, pohjantikka, palokärki, metso, kanahaukka, idänuunilintu, pikkusieppo ja varpuspöllö. Myös kuukkeli kuulunee yhä seudun pesimälinnustoon. Muista lajeista erityisen maininnan ansaitsevat huuhkaja ja viime vuosina taantunut kehrääjä. Harvinaistuneen riekon esiintymisestä seudulla yhä huhutaan.

Luonnon monipuolisuudesta kielii osaltaan monien lehtimetsälajien esiintyminen. Valkoselkä-, pikku- ja harmaapäätikan pesiminen on varmistunut, ja pesimäaikaisia havaintoja on myös mm. mustapääkertusta, kultarinnasta, kuhankeittäjästä, satakielestä sekä viita- ja luhtakerttusesta.

Läpimuuttajina järvellä tapaa monia pohjoisia vesi- ja rantalintuja. Varsinkin keväinen arktika, mm. allien, mustalintujen, pilkkasiipien sekä kuikkalintujen muutto pohjoisen pesimäseuduille, on joinakin vuosina hyvin näkyvää.

Erityiskohteena huomionarvoinen on Siikakoski, yksi Keski-Suomen MAALI-alueista (maakunnallisesti tärkeät lintualueet). Se kuuluu merkittävimpiin koskikaran talvehtimisalueisiin ja on huomattava vesi- ja rantalintujen keväinen kerääntymäalue (etenkin telkkä, kuikka, pikkulokki ja kalatiira).

Kaikenkokoisia asukkaita

Vanhat luonnonmetsät ovat monien hyönteislajien, myös harvinaisten kovakuoriaisten koti. Lajistoon kuuluvat mm. jalavanlahokärsäkäs, karvakukka- ja kaarnajäärä, jumiloisikka, kyrmysepikkä ja lehtoliskokuntikas.

Liito-oravan esiintymisen seudulla kavaltavat keväisistä metsistä kolohaapojen ja jykevien kuusten juurelta löytyvät papanat. Kynsityt puunrungot ja muhkeat jätökset puolestaan kertovat karhun oleskelusta seudulla. Myös ilves viihtyy rantamien louhikkoisilla ja muutenkin vaikeakulkuisilla mailla. Saukon tapaa varmimmin talvisin koskien ja virtojen sulapaikoista.

Uhanalainen villi taimen

Vesialueet ovat olennainen osa Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden luontoa. Järven luonteesta, kirkkaista ja puhtaista viileistä vesistä sekä suurista syvyyksistä, kertovat siinä esiintyvät jääkautiset reliktiäyriäiset.

Etelä-Konneveden luontaisesti lisääntyvästä 22 kalalajista tunnetuin on Rautalammin reitin villi taimen. Tätä nykyä se on vaarassa hävitä, sillä luontainen lisääntyminen lähivirtavesissä on vähäistä. Järven jonkinmoinen taimenkanta onkin nykyään etupäässä istutusten varassa.


Merkitys ihmisille

Etelä-Konnevedellä harjoitetaan kalastusta puoliammattimaisesti, ja järvi on myös suosittu kotitarve- ja virkistyskalastajien keskuudessa. Retkeily- ja virkistysalueena alueella on huomattavaa merkitystä, mikä erityisesti kansallispuiston vuoksi heijastuu myös laajemmalle alueelle.

Etelä-Konnevesi on vesitutkimuksen referenssijärvi ja rantamineen tärkeä ekologisen tutkimuksen kohde (Jyväskylän yliopiston Bio- ja ympäristötieteiden laitoksen Konneveden tutkimusasema). 


Erityiset luontoarvot

Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden alueelta (15 539 ha) on paikannettu yksitoista erilaista Natura-luontotyyppiä lähes 800 ha:n alalta, eniten luonnonmetsiä, lehtoja, puustoisia soita ja silikaattikallioita. Pienempiä kohteita ovat mm. jalopuulehdot sekä kallioiden pioneerikasvillisuus. Seutu on erityisen merkittävä haavasta riippuvaisen lajiston suojelualueena. Metsien vähittäisen ikääntymisen ja erilaisten hoitotoimien ansiosta luonnonmetsiä on kehittymässä suojelualueilla ajan myötä lisää. Sekä suojelluilla että muilla alueilla sijaitsee useita valtakunnallisesti ja alueellisesti arvokkaita kallioalueita.

Etelä-Konnevesi on Natura-alue, joka on vedestä riippuvaisten elinympäristöjen ja lajien suojelun kannalta merkittävä. Se on tärkeimpiä vaeltavan järvitaimenen lisääntymis- ym. elinalueita maan eteläosassa, ja siinä elää muitakin uhanalaisia kaloja. Järven sekä läheisten virtavesien eliöstö on monimuotoista.

Etelä-Konnevesi on merkittävä vesi- ja rantalinnuston levähdys- ja pesimäalueena; erityisesti selkävesilinnusto on edustava.

 

Mahdolliset uhkatekijät

  • Hakkuut ja muut metsätaloustoimet
  • Kalliokiviaineksen otto
  • Kaivostoiminta
  • Rakentaminen
  • Maaston kuluminen
  • Pesimälinnuston häirintä
  • Vieraslajit

Luonnon säilymistä suojaava status

  • Luonnonsuojelulailla suojeltuja alueita (kansallispuisto, yksityismaiden suojelualueet, Natura 2000 -alueet). Kaavojen suojelualueita (SL). Koskiensuojelulaki. 

Etelä-Konneveden kansallispuisto (noin 15 km2) perustettiin lähinnä valtiolle hankituista rantojensuojeluohjelma- sekä vanhojen metsien suojeluohjelmakohteista, Natura 2000 -alueista sekä seutukaavan suojelualuekohteista. Kansallispuiston lisäksi seudulla on runsaasti yksityismaiden suojelualueita (noin 11 km2). Niiden rauhoitussäännöt vaihtelevat paljon, eikä esimerkiksi metsänkäyttöön kaikissa tapauksissa juurikaan liity rajoituksia.

Erityisistä suojeluarvoista ja kansallispuiston suurista kävijämääristä huolimatta liikkumista Etelä-Konnevedellä ja sen rantamilla ei juuri ole rajoitettu. Luonnonystävä kuitenkin karttaa mahdollisuuksien mukaan retkeilyä vallankin kasvillisuudeltaan aroilla kallioilla ja kalliojyrkänteillä, kesäisin myös rehevissä lehdoissa. Lintujen pesimäaikaan touko-heinäkuussa maihinnousua mm. lokki- ja vesilintujen suosimille luodoille ja pikkusaarille sekä mm. sääksen ja kuikan pesimäpaikkojen tuntumaan suositellaan vältettäväksi. Pesimärauhan turvaamiseksi myös vesillä liikkumista tällaisten paikkojen lähituntumassa on syytä vältellä.

Etelä-Konneveden alueeseen voi tutustua yhtä lailla omatoimisesti kuin ohjatustikin. Lisätietoja erilaisista mahdollisuuksista löytyy mm. Metsähallituksen verkkosivuilta.

 

Lisätietoja:

EtelaKonnevesi_Kalajanvuori_3_Keijo_Luoto.JPG
Kuva: Jorma Knuutinen