Sijainti: Pääsivu / Luonnonsuojelija / Lehtiarkisto / 2018 / 3/2018 / Metsiemme katoava aarre

Metsiemme katoava aarre

Metsiemme katoava aarre

Teksti Ismo Tuormaa, kuvitus Anne Stolt

Mustikka kärsii rajusti Suomen metsätaloudesta, joka perustuu avohakkuisiin ja metsämaan muokkaukseen. Mustikan väheneminen muuttaa voimakkaasti koko metsäluontoamme, ei vain marjasatoja.

Kaikki suomalaiset tuntevat sanonnan ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka”. Ilmaisu on perua ajalta, jolloin vuosisatoja jatkuneet metsämaan kaskeamiset olivat vähentäneet mustikan peitteisyyttä kylien ja muun asutuksen lähellä. Samalla ahomansikat voivat hyvin perinteisessä maatalousympäristössä. 

Niinpä ahomansikka ja mustikka muodostivat eräänlaisen reviirirajan, joka kertoi, mikä on jonkun yksityistä viljelysmaata ja mikä taas oli vapaammin asumiseen ja muuhun käyttöön otettavaa salomaata. Mustikka oli siis tuolloinkin, satoja vuosia sitten, merkki miltei koskemattomasta kuusimetsästä.

Kaski ei tappanut mustikkaa

Kauhukertomukset kasken- ja tervanpolton ”hävittämistä  suomalaismetsistä” elävät yhä legendoina sukupolvesta toiseen. Niitä käytetään suomalaisessa metsätaloudessa yhä perusteluna tai taustatarinana jos jonkinlaisille toimille avohakkuista maanmuokkaukseen. Kaskiaikaan asutuksen ulkopuolisilla alueilla oli kuitenkin säilynyt varsin suuria salomaita liki luonnontilaisina. Kaikkialle ulottuvaa, metsien tehokäytön nyt mahdollistavaa metsätieverkkoa ei ollut tuolloin lainkaan.

Kaskeamisen ja metsätalouden vaikutukset eroavat erityisesti, jos maa muokataan avohakkuun jälkeen. Kaskitaloudessa metsän puut poltettiin yleensä kasken mukana, jolloin puiden ravinteet siirtyivät heti kiertoon. Vaikka kaskeamisväli tihentyi hiljalleen ensin sadasta vuodesta ja sitten kymmenistä vuosista yhä tiiviimmin toistuvaksi ”pusikoiden poltteluksi” kaskinauriiden, -rukiin ja muun sadon saamiseksi, ei  siihen liittynyt muuta voimakasta maanpinnan käsittelyä.

Toistuvat palot polttivat näkyvillä olleet mustikkakasvustot, mutta niiden juuristoa säilyi jonkin verran – ja erityisesti metsämaiden reunassa. Mustikan biomassasta noin 70–90 prosenttia sijaitsee maan alla, joten näkyvillä oleva varvikko on vain pieni osa kasvia. Lievistä luonnonkuloista mustikka usein jopa hyötyy. 

Metsämaan tuhoava käsittely

Ennen sotia vallinneessa jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen – tai haukkumanimeltään harsintametsätalouden – metsänhoidossa mustikat voivat hyvin. Puita haettiin tarpeiden mukaan ja metsät säilyivät metsäisinä. Sopivasti harvennetut, erirakenteiset metsät olivat mustikalle ja sen marjomiselle ihanteellisia. Sama koskee myös muita varpukasveja.

Avohakkuisiin ja maanmuokkauksiin perustuva metsätalous on sen sijaan mustikalle myrkkyä. Varsinainen avohakkuu ei mustikoita välttämättä tapa, mutta metsämaan maanpinnan muokkaus rikkoo juuret. Mustikka kärsii myös aukkojen kuivuudesta ja auringonpaahteesta. Nitä seuraava heinittyminen ja tiheä taimikkovaihe hidastavat mustikan elpymistä entisestään. 

Mustikka alkaa hiljalleen palautua hävinneille aloille ensimmäisen tai toisen taimikon harvennusvaiheen jälkeen, mutta tätä iloa ei kestä välttämättä pitkään. Juuri kun mustikanvarvut alkavat tuottaa satoa, alkaa usein jo seuraava avohakkuu ja maanpinnan myllerrys. Mustikka kestää kehnosti ajallisesti ja määrällisesti yhä tihentyvämpää toimintaa ja valon- ja kosteudenmuutoksia metsissä. 

Niinpä mustikan peittävyys suomalaismetsissä oli vuonna 1995 vähentynyt Metsäntutkimuslaitos Metlan mukaan alle puoleen 1950-luvun lukemista. 

Mustikan peittävyys suomalaismetsissä oli vuonna 1995 vähentynyt Metsäntutkimuslaitos Metlan mukaan alle puoleen 1950-luvun lukemista. 
Kun mustikkavarvikot peittivät sotien jälkeen noin 15–20 prosenttia metsiemme aluskasvillisuudesta, oli lukema romahtanut jo ennen vuosituhannen vaihdetta vain noin kahdeksaan prosenttiin.

Saman peitteisyyden vähenemisen ovat kokeneet myös monet muut varpukasvimme ja jäkälät. 

Eroja tuhon laajuudessa ja pitkäkestoisuudessa  on. Kanerva voi valokasvina jopa hyötyä hakkuista. Ja siinä, missä puolukka valoa sietävänä kasvina voi toipua hakkuista ja maanpinnan käsittelystä ”vain” 30 vuodessa, vaatii mustikka pidemmän ajan. Palautumisen katkaisevat yhä tiheämmin välein toistuvat päätehakkuut. 

Muutos on järisyttävä koko metsäekologian kannalta. Mustikka ei ole merkityksellinen vain ihmisille, vaan kasvista ja sen marjoista ovat riippuvaisia lukuisat metsälajit. 

Mustikoita rakastavat kaikki

Mustikoita ja muiden varpukasvien marjoja käyttävät metsissä liki kaikki eliölajit hyönteisen toukista karhuihin. Varpujen vähenemisellä on suuri merkitys. Esimerkiksi mittariperhosen toukat mussuttavat mustikanlehtiä mielellään.

Suomen metsistä on nopeasti katoamassa myös aiemmin yleinen metsälaji metso. Metson poikaset käytävät varvustoja suojanaan pedoilta. Ne myös syövät poikasvaiheessa varpujen alapinnalla olevia hyönteisiä. Myöhemmin itse marjat ovat metsolle ja muille kanalinnuille elintärkeitä.

Kanalinnut eivät ole ainoita mustikasta riippuvaisia eliölajeja. Heikkoina mustikkavuosina karhut työntyvät nälissään ihmisten puutarhoihin syömään omenia ja muuta apetta, jolloin niitä ammutaan ”häirikköinä”. Perhoset ja muut varvuista paljolti riippuvaiset eliölajit eivät voi tehdä samaa, ne vain kuolevat ja katoavat hiljaa.

Tärkeä kirja metsän perustuottajista

Yleistä tietoa avohakkuiden vaikutuksista mustikalle saatiin vuonna 2000. Silloin ilmestyi metsäekologian klassikko Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa, jonka ovat toimittaneet Antti Reinikainen, Raisa Mäkipää, Ilkka Vanha-Majamaa ja Juha-Pekka Hotanen. 

Näiden Metsäntutkimuslaitoksen eli nykyisin Luonnonvarakeskuksen tutkijoiden kirjaan kokoaman tiedon olisi luullut muuttavan suomalaista metsänhoitoa ja ajattelua, sillä tutkimustulokset olivat musertavia. Metlan kirja jäi kuitenkin hiljaisuuteen talousmetsien kasvun ihanuutta korostavassa maassa ja mediassa. 

Mitä tässä edelleen hyvin ajankohtaisessa kirjassa sitten sanotaan suomalaisten varpukasvien kohtalosta?

Kirjan mukaan varpumainen kasvumuoto on kehittynyt vasteeksi tavalla tai toisella ankarille kasvuolosuhteille. Varpumaisuus on siis sekä suojautumiskeino että tapa säästää niukkoja voimavaroja luonnon kovassa kilpailussa ja tarjota suojaa esimerkiksi lunta, kylmää, kuivaa, tuulisuutta ja paahteisuutta vastaan. Samalla säästetään vettä, ravinteita ja muita voimavaroja.

Varvut ovat siis metsäluonnon perustuottajia, jotka pysyvät yllä varsin vähäisellä ravinteiden käytöllä. 

Ekosysteemin tuottajina varvut ovat kirjan kirjoittajien mukaan kuin pienoispuita, joissa biomassaa kertyy puutuneisiin osiin sekä maan alla että päällä. Maanalainen, maavarsista ja juuristosta koostuva biomassa on varpukasveilla selvästi suurempi kuin maanpäällinen.

Varvut ovat siis metsäluonnon perustuottajia, jotka pysyvät yllä varsin vähäisellä ravinteiden käytöllä. Varpuja ovat monet muutkin lajit kuin mustikka ja puolukka, sillä vuonna 1995 niitä osui koealoille peräti 22 lajia. 

Metsätaloudessa varvut saatetaan silti nähdä yhä eräänlaisina kilpailijoina puustolle ja etenkin puuntaimille. Aluskasvillisuudessa varpujen osuus vesitalouden ravinteiden sitomisessa on kuitenkin merkittävä. Ne ovat karujen kasvupaikkojen perustuotannon ja humuksen takuukasveja, kirja kertoo.

Varvut ovat metsien ravintoketjun alkulenkkejä ja luovat pohjaa koko eliöyhteisön monimuotoisuudelle.

Mustikkasato ei mätäne

Metlan metsäekologian ja metsien monikäytön professori Anne Tolvanen vahvistaa, että tuttu sanonta ”mustikoiden mätänemisestä metsään” ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Vaikka mustikoita kerättäisiinkin ihmisten tarpeisiin vain noin 10 prosenttia vuotuisesta sadosta, ”joka marja tulee käyttöön luonnon kiertokulussa”.

Neljä satoisinta luonnonmarjaamme, mustikka, puolukka, variksenmarja ja juolukka, muodostavat noin 90 prosenttia hyvän marjavuoden miljardin kilon kokonaissadosta. Luonnonmarjat ovat metsien hyödyke, joka pystyy taloudellisestikin kilpailemaan tietyissä oloissa puuntuotannon kanssa. 

Kukkivat kanervakasvit tuottavat myös merkittävän osan tarhamehiläisten korjaamasta mesisadosta. Lisäksi varvuilla ja niiden marjoilla on lääkinnällisiä ominaisuuksia ja terveysvaikutuksia.

Mustikalla marjasadot vaihtelevat vuosittain muutamasta kilosta kymmeniin kiloihin hehtaarilla. Parhaiten mustikka viihtyy vanhemmissa metsissä, joissa on myös tarpeeksi valoa.  

Turvemaista metsämaita

Viime aikoina on keskusteltu siitä, onko viime vuosituhannen lopulla havaittu mustikkakato jatkunut vai ei. Vastaus on kyllä ja ei.

Luonnonvarakeskuksen Tiina Tonterin ja muiden tutkijoiden tutkimustulosten mukaan mustikan peitteisyys on pysynyt suurin piirtein samana viime vuosituhannenvaihteen molemmin puolin. Tämä voi johtua siitä, että samalla kun mustikkametsiä häviää hakkuiden tieltä, niin toisaalla varvustot taas ovat alkaneet palautua harvennusvaiheiden jälkeen.

Tonterin tutkimuksessa oli mukana vain kivennäismaita. Lisäksi noin kolmen miljoonan hehtaarin alueella entiset turvemaat eli ojitetut suot ovat muuttuneet ja muuttumassa metsämaiksi. Tällöin ne ovat mustikalle kelvollisia kasvupaikkoja. 

Hakkuut ovat lisääntyneet voimakkaasti ja myös puuston korjuuväli eli kiertoaika on koko ajan tihentynyt, mikä johtaa puolestaan monen entisen mustikkametsän menettämiseen vähintään vuosikymmeniksi.  

Tonterin luvut ovat siis keskiarvoja. Jokaisen omassa lähimetsässä on siis voinut tapahtua joko mustikan katoaminen hakkuiden, maanmuokkauksen ja taimettamisen myötä tai sitten mustikan vähittäinen paluu harvennusvaiheiden jälkeen.

Mutta miten käy valtakunnallisesti, kun turvemaiden muuttuminen metsämaiksi loppuu ja hakkuut lisääntyvät samaan aikaan entisestään, kuten on suunniteltu?

”Kyllä se väistämättä vähentää mustikan peittävyyttä, jos hakkuita lisätään voimakkaasti”, professori Tolvanen sanoo.

Rakentaminen, tiet ja muut ”lopulliset mustikkametsän häiriöt” eivät vaikuta tutkimustuloksiin vääristävästi, sillä ne suljetaan pois metsämaan varvikkojen kunnosta kertovista tuloksista. Muutkin mustikkakatoa selittäviksi syiksi väitetyt syyt ovat nykyisin Tolvasen mukaan mitättömiä eli ”pähkinöitä verrattuna metsänkäsittelyyn”.  

Luonnonvarakeskuksen analyysit perustuvat lähes 650 pysyvään koealaan ympäri Suomea.  2000-luvulla koealojen määrä putosi tähän lukuun noin 3000 koealasta. Sen jälkeen ei ole ollut rahoitusta toteuttaa edes inventointeja.  

 

Lähteet: 
Metlan metsäekologian ja metsien monikäytön professori Anne Tolvasen haastattelu
Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa, toim. Antti Reinikainen, Raisa mäkipää, Ilkka Vanha-Majamaa, Juha-Pekka Hotanen, Tammi 2000
Tutkija Tiina Tonterin ym. vuonna 2016 julkaisema selvitys vuosilta 1985-2006.

Julkaistu Luonnonsuojelijassa 3/2018. Lehti on Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenetu: sll.fi/liity.