Sijainti: Pääsivu / Luonnonsuojelija / Lehtiarkisto / 2017 / 4/2017 / Laatikollinen suota, herra ministeri

Laatikollinen suota, herra ministeri

Arvokkaan Kaitasuon piti olla turvassa. Sitten soidensuojelun täydennysohjelma peruttiin. Nyt turpeenottotyöt on aloitettu, ja 10 000 vuoden ikäinen suo kaivetaan ylös neljännesvuosisadassa. Luonnonsuojelija tapasi ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen ja kysyi, mikä muiden soiden kohtalo on.

Teksti Hanna Savisaari, Felix Siivonen, Liisa Hulkko Kuvat maastossa Hanna Savisaari

Sille voisi antaa vettä säännöllisesti, jotta se ei kuivahda.”

Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin aluesihteeri Juho Kytömäki ojentaa Helsingissä ympäristöministeriön kabinetissa ministeri Kimmo Tiilikaiselle (kesk.) läpinäkyvän pleksilaatikon. Sen sisällä on punaruskean sammalpeitteen ja kanervan päällystämä siisti pala valtakunnallisesti arvokasta suota.

”Meillä Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen rajalla sitä ei pian enää ole. Toivottavasti osa siitä säilyy täällä Helsingissä”, Kytömäki sanoo.

Laatikon suopala ei ole mikä tahansa turvepaakku. Se on pala arvokasta Kaitasuota, jonka piti päätyä suojeluun pitkään valmistelussa soidensuojelun täydennysohjelmassa. Sitten edellinen ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) lähes ensi töikseen lakkautti viimeistelyvaiheessa olleen ohjelman vuonna 2014.

Nyt nykyinen ympäristöministeri Tiilikainen ottaa suopalan syliinsä, kiittää ja tutkii sen pintaa.

”Kaitasuo on surullinen tapaus.”

Suo, jonka puolesta on taisteltu

Kartasta on helppo nähdä Urjalan ja Humppilan rajalla sijaitseva suo. Se erottuu selvästi vaaleansinisenä. Tuomarinsaari-Kaitasaaren metsäkaistaleen halkoma kaksiosainen suo on pitkälti ojittamaton. Auto jätetään metsäautotien kääntöpaikalle. Tälle samalle paikalle auto jätettiin silloin, kun Kytömäki kävi Kaitasuolla ensimmäistä kertaa kolmetoista vuotta sitten.

”Kaitasuo on monipuolinen, luonnontilaisen kaltainen suo. Kyllä tämä olisi pitänyt suojella”, hän sanoo harppoessaan pitkin, tottunein askelin kohti suota.

Suomalaisille soille täytyy useimmiten loikata ojan yli, vaikka suo itsessään olisi ojittamaton. Kaitasuolla sen sijaan on yli puolitoista kilometriä ojittamatonta laidetta eli reunaa, mikä on Etelä-Suomen keidassoilla erittäin harvinaista.

”Suojelualueillakaan ei yleensä pääse tällaista näkemään.”

Maisema vaihtuu metsästä rehevän sararämeen kautta viettokeidassuoksi.

”Kaitasuolla on useita uhanalaisia luontotyyppejä ja täällä elää uhanalaisia lajeja. Tuolla suon reunassa on poikkeuksellisen hieno lähteikkö”, Kytömäki kertoo.

Hän kertoo, että Kaitasuon puolesta on lähes kolmentoista vuoden aikana kirjoitettu useita satoja sivuja muistutuksia ja valituksia viranomaisille ja eri oikeusasteisiin. Suolle haettujen ympäristölupien vuoksi on käyty läpi kolme oikeuskäsittelyä. Näiden lisäksi listalla on kymmeniä puhelinsoittoja, muutama palaveri Pirkanmaan ELY-keskuksen kanssa ja kaksi vetoomusta molemmille turveyhtiöille. Samaan aikaan voimia on käytetty työhön soidensuojelun täydennysohjelman puolesta. Ohjelma lähes pelasti Kaitasuon, mutta sitten ympäristöministeri Grahn-Laasonen sanoi ei. 

Luonnonsuojelujärjestöt vetosivat Kaitasuon maanomistajiin myös vapaaehtoisen suojelun puolesta, mutta tuloksetta. Vapo oli saanut lainvoimaisen ympäristöluvan omalle suonpuoliskolleen lokakuussa 2014. Sitä seuranneet valitukset eivät lupaa purkaneet. Viimeinen niitti tuli elokuussa 2017, kun Korkein hallinto-oikeus teki päätöksen myös Viipurin Multa ja Turvetehtaan hakemaan ympäristölupaan suon toisen puolelle.

Tämän suon eteen on tosiaan taisteltu.

Kaukolämpöä ja kasvuturvetta

Kaitasuon turvekerros ulottuu parhaimmillaan seitsemän–kahdeksan metrin syvyyteen. Nyt tämä
10 000 vuoden aikana kehittynyt suo kaivetaan ylös 25 vuodessa.

Sen aikaa turvetuotantoaluetta keskimäärin käytetään, kertoo Vapon resurssijohtaja Päivi Peronius puhelimessa.

”Kaitasuo on niin syvä, että siellä saattaa mennä pidempäänkin”, hän lisää.

Vapon alue kattaa reilun 31 hehtaaria, Viipurin Turve- ja Multatehtaan tuotanto- ja auma-alue 41 hehtaaria. Viipurin tehdas sijaitsee Humppilassa. Kaitasuolta ei ole sinne pitkä matka.

”Turpeen laatu on meille tärkeää”, kertoo toimitusjohtaja Mikko Viipuri, joka on vähän hengästynyt vastatessaan puhelimeen kesken metsästyslenkin. Kaitasuon turpeesta aiotaan tehdä pääasiassa kasvualustoja ammattipuutarhoille, kasvihuoneviljelyyn ja viherrakentamisen tarpeisiin.

”Vaaleasta rahkaturpeesta on ollut pulaa. Kaitasuosta saamme sitä pitkään.”

Vapo kaivaa syvemmälle, noin kuuteen metriin. Heikosti maatuneesta pintakerroksen turpeesta tehdään ympäristöturvetta, jota käytetään esimerkiksi kuivikkeena ja maanparannukseen. Syvemmältä kaivetaan paremmin maatunutta turvetta, josta tulee energiaturvetta.

Sekä Mikko Viipuri että Päivi Peronius korostavat turpeen luonnonmukaisuutta ja puhtautta.

Turvetuottajat ja työ- ja elinkeinoministeriö pitävät kiinni siitä käsityksestä, että turve olisi uusiutuva luonnonvara. Turvetta markkinoidaankin hitaasti uusiutuvana biopolttoaineena.

Turpeen ilmastovaikutus on kuitenkin pahimmillaan jopa voimakkaampi kuin kivihiilellä. Sen lisäksi turpeenotto tuhoaa suoekosysteemin ja lisää vesistöjen rehevöitymistä ja liettymistä. Suurimmat päästöt syntyvät juuri Kaitasuon kaltaisilta soilta, jotka ovat yhdistelmä luonnontilaista suota ja metsätalouden tarpeisiin ojitettua turvemaata.

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n tilastoissa turve rinnastetaan fossiilisiin polttoaineisiin, mikä onkin lähempänä totuutta: turvetta syntyy vaivaiset 0,6 mm vuodessa. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC taas sijoittaa turpeen fossiilisten ja biopolttoaineiden väliin, mutta senkin luokituksessa turpeenpolton päästöt ovat fossiilisten tasolla.

Pidemmälle maatunut Kaitasuon turve poltetaan todennäköisesti Forssan vastapainevoimalaitoksella. Siellä tuotetaan sähköä ja kaukolämpöä. Samalla tuprahtaa ilmaan lähes 10 000 vuoden aikana suohon sitoutunut hiilidioksidi.

Soidensuojelutyöryhmän loppuraportissa todetaan, että soidensuojelussa on puutteita etenkin Etelä-Suomessa, missä soista on ojitettu 80 prosenttia. Siksi Kaitasuokin olisi ollut tärkeää saada suojelun piiriin.

Vapon Peronius kertoo, että Kaitasuo ei kuulu luonnontilaisuusluokkiin 4 tai 5, jollaiset yhtiö kertoo ilman muuta jättävänsä tuotannon ulkopuolelle. Luonto- ja lajikartoitusten perusteella ei myöskään löydetty sellaista lajistoa, joiden vuoksi suoalue olisi tullut suojella.

Suojeluvaihtoehtoakin on sekä Vapolle että Viipurin Turve- ja Multatehtaalle ehdotettu.

”Vastasimme ympäristöministeriölle ja Luonnonsuojeluliitolle, että prosessi oli jo pitkällä emmekä siksi luopuneet hankkeesta”, Peronius kertoo.

”Pianhan tässä on vaikkapa muuttolinnuille sopiva kosteikko, kun tuotanto lopetetaan”, rauhoittelee Mikko Viipuri.

Jäähyväiset suolle

Suolla on hiljaista. Vapo on raivannut tulevalta turvekentältä puut ja rahkasammalet, tuore oja on teräväreunainen. Paljastunut turve on mustaa ja liukuu saappaan alla.

Kytömäki ei niele Vapon Pereniuksen väitettä, että Kaitasuo ei olisi suojelunarvoinen.

”Luonnontilaisuusluokkien 4 ja 5 isoja ojittamattomia suomuodostumia ei Etelä-Suomessa enää juuri ole. Vapo on laskenut tarkkaan, ettei joudu hallussaan olevien soiden kanssa ongelmiin, kun antoi lupauksensa. Kaitasuo on luokkaa 3, mikä edustaa käytännössä Etelä-Suomen parhaimmistoa.”

Soidensuojelun täydennysohjelman kartoituksissa Kaitasuo todettiin valtakunnallisesti arvokkaaksi suoksi.

Kytömäen mukaan Vapon hankealueelta löytyi uhanalaisia suotyyppejä ja -lajistoa, erityisesti perhosia. Ja erityisesti suojeltava lajikin eli harsosammal suolta löytyi. Tosin Vapon turpeenottosuunnitelmien ulkopuolelta, lähteiköstä, noin 200 metrin päästä.

”Kaivuun meneviltä osilta suoluonto hävitetään kokonaan”, Kytömäki sanoo ja antaa katseen kiertää suolla. ”Keskelle jäävä pieni ojittamatonkin osa kuivuu väistämättä ympäröivien kaivualueiden vuoksi. Hanke hävittää täältä kokonaisia suoluontotyyppejä ja heikentää suosta riippuvaisten lajien elinmahdollisuuksia.”

Kaitasuon kohtalo täytyy kertoa myös siellä, missä sitä sinetöitiin. Siksi Kytömäki iskee lapion Kaitasuon pian turvetuotannossa tuhoutuviin pintakerroksiin, nostaa siitä kauniin suokuution ja asettelee sen pieneen, läpinäkyvään laatikkoon.

Muutaman päivän päästä pieni Kaitasuon palanen matkaa laatikossaan Helsingin Aleksanterinkadun ihmisvilinässä ja sitten ympäristöministeriön ovista sisään ja portaita pitkin ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen luokse.

Ministeriön kabinetissa ministeri kättelee Kytömäen sekä Luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Päivi Lundvallin, puheenjohtaja Harri Höltän ja suojeluasiantuntija Paloma Hannosen.

”Koska Kaitasuon suojelu ei onnistunut paikan päällä, toimme palasen sitä tänne ministeriöön muistuttamaan arvokkaiden soiden suojelun tarpeesta”, Kytömäki sanoo ministerille, joka kuuntelee Kaitasuon tarinaa tarkasti.

Tiilikainen vahvistaa Vapon Päivi Peroniuksen kertoman. Ympäristöministeriöllä oli kiinnostus yrittää viimeiseen asti saada Kaitasuon pelastettua.

”Emme missään vaiheessa ole sulkeneet ovea Kaitasuon suojelemiselle”, Tiilikainen kertoo.

”Nyt uudistetussa ympäristönsuojelulaissa Kaitasuon kaltaisia soita ei ole enää mahdollista laittaa turvetuotantoon, mutta Kaitasuon lupaprosessi käynnistyi kuitenkin vanhan lain mukaan ja sen mukaan se piti myös viedä loppuun.”

Tiilikainen kertoo, että ympäristöministeriön selvityksen mukaan Kaitasuon kaltaisissa soidensuojelun täydennysohjelman kohteissa ei ole tällä hetkellä lupaprosesseja käynnissä.

”Toivon, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen tällainen tapaus”, hän sanoo.

Vaikka varsinaisia lupaprosesseja ei ole käynnissä, niin turpeenottoa kyllä suunnitellaan monessa kohteessa. Esimerkiksi Pohjanmaalla muutamalla täydennysohjelman myötä ilman turvaa jääneellä suolla on käynnissä turvetuotannon ympäristövaikutusten arviointi. Lisäksi puustoisilla täydennysohjelman soilla on hakattu ja hakataan koko ajan, mikä pilaa paitsi arvokkaiden soiden luonnonarvoja myös vesistöjä. Tummia pilviä arvokkaiden ja ilman täydennysohjelman pysyvää suojaa jääneiden soiden horisontissa siis on.

Soidensuojelun epävarma tulevaisuus

Sen jälkeen kun soidensuojelun täydennysohjelma pysäytettiin ja muutettiin vapaaehtoisuuteen perustuvaksi, valtio on suojellut 36 000 hehtaaria omia suomaitaan. 

Yksityismaiden osalta valtio on Tiilikaisen mukaan yrittänyt ohjata puustoisten soiden suojelua rahoituspulasta kärsivän Metso-ohjelman sekä Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi järjestetyn Luontolahjani satavuotiaalle -kampanjan kautta.

”Vapaaehtoista soidensuojelua on tähän mennessä kasassa noin 3000–4000 hehtaaria”, Tiilikainen arvioi. ”Edistystä tapahtuu sitä mukaa, kun määrärahoja ja kohteita tulee tarjolle. Hieno asia on, että Metso-rahoja saamme lisättyä 10 miljoonalla eurolla ensi vuonna. Osa siitä kanavoituu varmasti puustoisten soiden suojeluun.”

Mutta mikä on pitkälle viedyn ja sitten pysäytetyn soidensuojelun täydennysohjelman tulevaisuus? Jatkuuko pelkkä vapaaehtoisuus?

Ministeri haluaa korostaa jo tehdyn kartoitustyön merkitystä.

”Meillä on nyt olemassa ohjenuora ja pohjakartoitus. Tiedämme, missä arvokkaimmat kohteet ovat. Jatkossa tämä tieto on siis olemassa, kun maankäytön suunnitelmia tehdään. Tämä on tärkeä juttu. Tietenkin pitkällä sihdillä arvokkaimmat kohteet olisi hyvä saada pysyvän suojelun piiriin.”

Mutta minkälaisella aikataululla, sitä ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen ei uskalla arvuutella.

”Se riippuu aina valtiontalouden tilasta ja hallitusneuvotteluiden lopputuloksista.” 

 

 

Turpeenkaivu on tuhoisaa monella tapaa
Kaivetusta turpeesta menee noin 90 % energiakäyttöön ja loput kasvu- ja ympäristöturpeeksi, muun muassa kuivikkeeksi.
Kansallisessa suostrategiassa on linjattu, että Suomessa on vuoteen 2020 mennessä tarvetta noin 68 000 hehtaarille turpeenkaivuualueita eli tuotantoalaa tulee lisätä 4100 hehtaaria vuosittain. 
Vuoteen 2050 mennessä uusia turvesoita halutaan ottaa käyttöön peräti 
200 000 hehtaaria. Turpeen käyttöä kasvatetaan, sillä tavoitteena on korvata osa kivihiilestä turpeella, vaikka turpeen ilmastopäästöt ovat todellisuudessa kivihiiltäkin suuremmat.
Ilmasto: Suot ovat metsiäkin suurempi hiilivarasto. Tuhansia vuosia kehittyneiden soiden turvekerroksia kaivetaan pois parissakymmenessä vuodessa. Turpeen polttaminen kiihdyttää ilmastonmuutosta. Polttamisen hiilidioksidipäästöt ovat jopa suuremmat kuin esimerkiksi kivihiilellä.
Luonnon monimuotoisuus: Suoluonto häviää kaivettavalta alueelta turpeen kaivamisen ajaksi käytännössä kokonaan ja palautuu erittäin hitaasti vain jos suon vesitalous palautetaan turpeen kaivamisen jälkeen ennalleen.
Vesistöt: Turpeen kaivamisen vaikutukset vesistöihin ovat suuret erityisesti pienten latvavesistöjen alueella. Muokatusta suosta vapautuvat ravinne-, rauta- ja kiintoainespäästöt kulkeutuvat vesistöihin kiihdyttäen niiden rehevöitymistä.

 

 Metsätalous ja soiden tila kietoutuvat yhteen
 Suomen soista yli puolet on ojitettu – ja pääosin metsätalouden tarpeisiin. Jopa miltei viidesosa ojituksista on kuitenkin tehty soille, joilla metsä ei ole lähtenyt kasvamaan odotetulla tavalla. Moni näistä soista sopisi ennallistuskohteiksi.
Suomessa puuta halutaan teollisuuden käyttöön yhä enemmän. Puustoisten soiden kuten korpien puustoon ja suojelualueita ympäröiviin metsiin kohdistuukin yhä suurempia odotuksia. Hallituksen suunnittelemista hakkuista arviolta neljäsosa tulee ojitetuilta turvemailta. 
Tuoreen tutkimuksen mukaan ojitusten vesistöpäästöt ovat moninkertaiset aiemmin arvioituun verrattuna. Kansallisessa metsäohjelmassa 2015 on määritelty vuosittaiseksi kunnostusojitustavoitteeksi peräti 70 000 hehtaaria vuodessa. Kunnostusojitusten tukeminen valtion budjetista tulisi Luonnonsuojeluliiton mielestä lopettaa. 

 

Julkaistu Luonnonsuojelijassa 4/2017. Lehti on Luonnonsuojeluliiton jäsenetu. Liity jäseneksi: sll.fi/liity