Sijainti: Pääsivu / Luonnonsuojelija / Lehtiarkisto / 2017 / 3/2017 / Vapaan Kemijoen puolesta

Vapaan Kemijoen puolesta

Vapaan Kemijoen puolesta

Teksti ja kuvat Matti Nieminen ja Sally Luhta (pystykuva)

Kemijoki on Suomen mahtavin joki monella tapaa: Pisin joistamme. Vesien valuma-alue peittää yli puolet Lapista. Yksi Euroopan hienoimmista lohijoista, joka kuitenkin kahlittiin 21 voimalalla. Nyt Kemijoen viimeistä luonnonmukaista osuutta uhkaa pato.

Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Päivi Lundvall seisoo villatakissaan Seitakorvan padolla.

”Näitä kuivuneita jokiuomia ei tarvita enää lisää”, hän sanoo.

Olemme matkalla soutamaan Kemijoen puolesta Sieriniemen siunaus -tapahtumaan. Rovaniemeläinen Lundvall on poiminut farmari-Volvoonsa soutajia Kemijärven juna-asemalta. Suomen suurimman joen viimeinen vapaa osuus tuhoutuu, jos Kemijoki Oy rakentaa Sierilän padon. Yhtiö on havitellut sitä vuosikymmeniä. Ihmiset alkavat olla väsyneitä, osa alistuneita, osa valmiita taistelemaan – kuten kohta selviää.

Matkalla soudun lähtöpaikkaan käymme katsomassa rakennettujen voimalaitosten patoja. Seitakorva. Pirttikoski. Vanttauskoski. Alkuperäiset jokiuomat ovat järjestään tyhjillään, pohjalla vain lammikoita. Keväisin, kun voimayhtiö laskee kevättulvien aikaan liikoja vesiä luonnonuomaan, kosket palaavat hetkeksi kuin muistelemaan mennyttä loistoaan. Muuten vesi kulkee tiukasti suitsittuna. Välillä suuri joki alistetaan maan alle tunneliin.

Rakennettuaan padon voimayhtiö kohtelee taivaalta satavaa vettä kuin omaansa. Se juoksuttaa vettä uomaan rahan ehdoilla eli silloin kun kannattaa. Joen rannan varoituskyltit joutuu ottamaan todesta: vesi päästetään jokeen ennalta ilmoittamatta. Vaara on ilmeinen vaikkapa nuorelle kalastajalle veneessään. 

Muinainen lohijoki

Kahdeksan isokoskeloa lentää ylitsemme joen suuntaan. Sierilän voimala nostaisi joen korkeutta yhtä monta metriä. Tai ei se olisi enää joki vaan patoallas. Alle jäisivät maatilat, Rovaniemen parhaat perhokalastuspaikat, uhanalaisten lajien elinalueet. Ja toivo siitä, että Kemijoki voitaisiin vielä joskus palauttaa lähemmäksi luontaista tilaansa, lohijoeksi.

Lohi. Se sana nostaa vieläkin katseet maasta jokeen, jossa voisi hyvin hypätä kalojen kuningas. Mutta ei, Kemijoen alkuperäinen merelle vaeltanut lohikanta on kuollut viimeiseen väkäleukaan. Nyt patojen väleissä pyörii lohtuna vain istutettuja kirjolohia.

Mutta: patojen yhteyteen on mahdollista toteuttaa luonnonmukaiset kalatiet. Lohen voisi saada palaamaan. Samalla autettaisiin muitakin vaelluskaloja, kuten taimenta.

Lohen merkitystä voi olla vaikea käsittää. Kyydissä oleva kuvittaja ja Luonnonsuojelija-lehden pilapiirtäjä Seppo Leinonen kertoo kerran nähneensä, miten hyppäävä iso lohi saa joen varressa vipinää. Paikkana oli Simojoki.

”En ole koskaan nähnyt kenenkään vetävän niin nopeasti kahluuhousuja jalkaan ja laittavan virveliä kasaan”, Leinonen nauraa. Hän on itsekin perhomiehiä ja lähtenyt Orivedeltä asti soutamaan Kemijoen puolesta.

Virran varrelta

Saavumme soudun lähtöpaikalle Vanttauskosken voimalan alapuolelle Puurosen rantaan, josta avautuu näkymä joelle. Nuotiopaikalla turistaan, ja nokikylkisissä pannuissa porisee kahvi. Osa miehistä istuu kyykyssä lapinmiesten tapaan. Suomenpystykorva katsoo joen partaalta. Sen isäntä on turvallisuuspäällikkönä ja antaa megafonilla ohjeita soutajille; varsinkin virtapaikoissa on seurattava häntä.

Paikalle kertyy myös saattajia lapsista isovanhempiin. Ehkä puolet soutamaan lähtevistä on paikallisia asukkaita. Viimeisenä kiirehtii paikalle soudun toinen suojelija, kansanedustaja Pekka Haavisto (vihr). Hänellä on kokemusta on niin Vuotoksen kuin Iijoen suojelusouduista. Näppylähanskat ovat jo kädessä. Toinen suojelijoista, kansanedustaja Pertti Salolainen (kok), kannustaa Helsingistä.

Lähtörannalla kissankellot ja pulskaneilikat kukkivat. Jalkaudutaan veneisiin. Liivit päälle, airojen kolahtelua ja ensimmäiset vedot. Pidän perää. Keskituhdolla soutaa Luonnonsuojeluliiton suojelupäällikkö Jouni Nissinen. Yläpuolella surahtaa dokumenttifilmin tekijöiden kuvauskopteri. Kuin suuri sääski.

Tästä alkaa se, mitä vapaasti virtaavasta Kemijoesta on jäljellä. Hetken aikaa joki saa kulkea niin kuin haluaa. Tehdä poukaman, vaikka pienen sivujoenkin, joka yhtyy takaisin leveään pääuomaansa. Väliin jää Kemijoen saaria, jotka Suomen luonnonsuojeluliitto valitsi itsenäisyyden juhlavuonna yhdeksi Suomen sadasta luontohelmestä.

Keulassa kiskoo kokemuksella Irja Wendisch, omaa sukuaan Rönkkö. Tämä on hänen veneensä.

”Täällä on kuulkaa mahtavaa hiihdellä keväthangilla. Ihan fantastista”, hän aloittaa hieman yllättäen talvesta.

Kemijoki tuntuu nytkin mahtavalta. Rantapenkereet kohoavat paikoin korkeina hiekkatörminä. Kymmenpäisiä telkkäparvia ja muutamia törmäpääskyjä liikkuu joen yllä. Törmäpääskyjä on alempana enemmänkin: töyräissä pesii luultavasti Suomen suurin yhdyskunta. Nyt ollaan muutenkin eurooppalaisittain isolla joella. Maamme pisimmällä joella on mittaa 550 kilometriä. Latvavesistöt ulottuvat Venäjälle asti.

Irja Wendisch kertoo kuinka hän, kahdeksasta lapsesta toiseksi nuorin, sai seikkailla, soutaa yksin yli Kemijoen ja tietysti uida.

”Me ihan elettiin joessa.”

Suurin haaste oli uida yli joen, kerran kesässä. Jokea hän ei ole pelännyt koskaan. Sen virtaukset ja jokainen poukama olivat tuttuja. Tieto siirtyi ja eritoten äiti tunsi joen; se tulee esiin useamman kerran. ”Meiän äiti olisi tiennyt...”

Rantojen nykyistäkin nuorisoa on nyt vesillä. Yhdestä viereisistä veneistä maali on rapissut. Perheen isä pystyy sentään soutamaan olkapääleikkauksen jäljiltä. Perää pitää Oona, nuori mallitytön näköinen neito vahvoissa silmämeikeissään. Musta lippalakki on takaperin ja teksti erottuu kauas: ”Shit!” Tyttö huikkaa täsmennyksenä viestin olevan suunnattu Kemijoki-yhtiölle. 

Toisessa rinnalle pyrkivässä veneessä pitää perää Raaka-Arska, soutajana on oma poika ja keskipenkillä istuu vaimo Rauni. Heidän kotinsa on siellä, minne soutu on suuntaamassa. Osa saattueesta liikkuu kajakeilla.

Karvalakkien aikaan

Joen rauha tarttuu soutajiin. Huomaamatta virtakin vie meitä samalla. Tämä on mielenilmaus, mutta ei ole kelle huutaa. On rauhallista. Välillä kaukaisilta jokirannoilta vilkutetaan – on tultu selvästi seuraamaan soutua. Tunnelma veneissä on lämmin ja ehkä toiveikaskin. Vapaa Kemijoki ei ole vielä kokonaan menetettyä historiaa.

Seppo Leinonen on tehnyt soudun lentolehtiseen piirroksen. Se tiivistää asian: Jokien patoamisen aika on ohi.

Voi vielä ymmärtää, miksi Kemijokeen rakennettiin patoja sodan jälkeen: Suomi oli selvinnyt nipin napin jatkosodasta ja tärkeitä vesivoimaloita, kuten Enso ja Jäniskoski, jäi rajan taakse. Suomi tarvitsi energiaa, ja Kemijoki uhrattiin kansakunnan edulle.

Vapaana virtaavan lohijoen menetys oli silti musertava. Ensimmäinen pato, vuonna 1948 rakennettu Isohaara, esti saman tien lohen nousun merestä. 

Vielä vuonna 1979 lähti karvalakkilähetystö Helsinkiin. Lappilaiset halusivat vedota Keminmaalta kotoisin olevaan oikeusministeriin, jotta Kemijokeen saataisiin kalatiet lohelle. Ministeri oli kuitenkin matkoilla. Miehet jäivät pariksi päiväksi odottamaan portaikkoon. Vihdoin nuori ministeri, Paavo Väyrynen, saapui. Mitään mainittavaa ei silti tapahtunut. 

Karvalakit kourissa päästiin tapaamaan vielä valtakunnan tunnetuinta kalamiestä, presidentti Kekkosta. Mutta kalateitä ei Kemijokeen tullut. Ei silloin – aika ja ymmärrys olivat sellaiset – eikä myöhemmin.

Viime vuosina perusteet vesivoiman lisärakentamiselle ovat murentuneet. Monissa maissa patoja puretaan jo pois. Aika on ajanut Sierilänkin voimalan ohi. Energiamurroksen myötä megawatit kannattaisi tuottaa toisin. Sierilän voisi korvata yhdellä kohtuullisen kokoisella tuulivoimapuistolla tai lähitulevaisuudessa aurinkovoimalaitoksella. Suomi on lättänää tasamaata, ja vesivoiman vaatimat pudotuskorkeudet luodaan laajamittaisilla ympäristötuhoilla.

Monen mielestä kyse onkin vain voimayhtiön ahneudesta. Kuin menneen ajan dinosaurusmaisen patokaivurin rautakouralla yritettäisiin vielä kauhoa joen viimeisiä rippeitä.

Kuohuntaa

Olemme soudun aikana jutelleet veneessämme jo kaikenlaista. Kysyn Irja Wendischiltä, mitä hän ajattelee Sierilän rakentamisesta. Silloin patoluukut aukeavat, melkein varoittamatta.

”Ihan järkyttävää. Vaikea pysyä asiallisena, kun koskettaa niin minua.”

Irja kertoo valittaneensa yksityishenkilönä kaikille mahdollisille tasoille. Hän on selvillä patohankkeesta yksityiskohtia myöten. 

”Liiketaloudellisesti täysin kannattamaton. Eihän ne sillä edes tienaa mitään”, hän huomauttaa ja sanoo, että yläpuolisen padon Vanttauskosken tehot laskevat, jos Sierilä rakennetaan. 

Hän jatkaa padon vastustamisen vaikeudesta ja paikallispsykologiasta: ”Pitäisi hävetä. Herroja kun pitää kunnioittaa!” hän puuskahtaa niin, että pisaroita lentää muualtakin kuin airoista.

Ystävällisen oloinen nainen soutaa silmät kostuen. Nyt mennään jo kuin kuohuihin, joissa epätoivo ja toivo kamppailevat. 

”No ne rakentaa sen kumminkin. Mutta en mä jumalauta halua, että sitä rakennetaan!”

On selvää, että tällaista pyhää vihaa ei voimayhtiökään voi maadoittaa. 

Veneessämme on hiljaista. On selvää, että tällaista pyhää vihaa ei voimayhtiökään voi maadoittaa. Irja kertoo olevansa valmis ryhtymään tarvittaessa lobbariksi.

Yhtiöiden ote

Kemijoki Oy sitouttaa poliitikkoja hallintoneuvostoonsa. Sen hallitus on taas koottu liiketalouden väestä. Mielikuva Kemijoki Oy:stä on ehkä nimestäkin johtuen pohjoinen. Helsingin kaupungin energiayhtiö Helen on osakkaana ja siten mukana Kemijoella.

Isoimmat omistajat ovat Fortum ja metsäjätti UPM. Niiden ytimissä asuu valta. Fortumin uusi toimitusjohtaja Pekka Lundmark on ilmaissut johdattavansa yhtiötä energiamarkkinoiden murroksessa uusille urille. Koskeeko tämä myös Kemijokea?

On syytä jatkaa soutua, tehdä asiaa tunnetuksi, sillä Suomen suurin joki on kaikkea muuta kuin Suomen tunnetuin joki. Useimmille se on omakohtaisesti tuntematon. Ei täällä ole kohteita matkailijoille. Ei täältä lähetetä Tenon tapaan ”katomitäsain”-kalakuvia. Täällä se vaan virtaa hiljaa, patojen välissä. Enemmän suomalaiset seilaavat Seinellä. Tai katselevat, kuinka Thames virtaa Lontoon siltojen ali – sekin on nykyään lohijoki.

Huomenna soutu jatkuu ja lohen menetystä muistellaan ennen kylätapahtumaa Sieriniemen siunauksessa. Vedämme veneet yöksi rantahietikolle. Irjaa on vastassa joen rannassa tytär, joka pitelee jo omaa vauvaansa.

Rantapenkereelle on levitetty suuri valkoinen banderolli, jossa lukee sinisin polveilevin kirjaimin:

Vapaa Kemijoki.  


Lyhyt oppimäärä: Suomen virtavedet ja vesivoima
Suomen ensimmäinen vesivoimalla käyvä sähkölaitos otettiin käyttöön Tampereella 1891.
Teholtaan suurimmat voimalaitokset ovat Petäjäskosken voimalaitos Kemijoessa ja Imatrankosken voimalaitos. Molempien teho on 180 mW.
Kaikkiaan Suomessa on 220–240 vesivoimalaitosta laskijasta riippuen. Näiden voimalaitosten yhteinen teho on noin 3100 megawattia.
Sähköntuotannossa vesivoiman osuus on vaihdellut viime vuosina 10–15 prosentin välillä vesivuodesta riippuen. Koko Suomen energiantuotannosta suomalainen vesivoima tuottaa enää vain noin neljä prosenttia.
Noin 90 Suomen 240 vesivoimalasta on vain alle yhden megawatin suuruisia. Alle viiden megawatin voimaloitakin on liki 160.
Kaksi kolmannesta Suomen kaikesta vesivoimasta on rakennettu. Vesivoimarakentamisen luontovaikutukset ulottuvat tätäkin laajemmalle, sillä monien vapaidenkin virtavesien luonnontilaa muuttavat jokisuiden padot, perkaukset ja vesien säännöstelyt.
Suomessa on 159 000 jokikilometriä, joista yli 90 % on jollain tavoin rakennettuja. Isoista virtavesistä on pääuomaltaan vapaana enää vain muutama, suurimpana rajavesistö Tornionjoki ja Kemijoen sivujoki Ounasjoki.
Suomen alkuperäisistä meritaimen- ja lohijoista ovat jäljellä rippeet. Suomessa erittäin uhanalaisten meritaimenkantojen tila on kehnoin Itämerellä.
• Suomen virtavesiluontoa ovat vesivoimarakentamisen ohella runnelleet vesistöjen perkaukset tukinuittoa varten. Lisäksi kalankulkua haittaavat kymmenet tuhannet tierummut ja muut kalankulkuesteet.
• EU:n uusi vesipuitedirektiivi ja vesiluonnon uhanalainen tila vaatisivat nykyisten voimalapatojen purkamisen aloittamista.



Julkaistu Luonnonsuojelijassa 3/2017. Lehti on Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenetu. Liity: sll.fi/liity