Sijainti: Pääsivu / Luonnonsuojelija / Lehtiarkisto / 2017 / 3/2017 / Metsällä on kivinen sydän

Metsällä on kivinen sydän

Metsällä on kivinen sydän

Siuron metsissä kulkivat jo Anni Kytömäen isoisovanhemmat. Nyt kirjailija kiipeää suurelle kivelle ja kuulee puun kaatuvan. Siuron metsät on yksi Suomen sadasta luontohelmestä.

Teksti Hanna Savisaari, kuvat Ari Korkala

Kaupunki loppuu Nokian jälkeen. Heinäkuinen ilta väreilee laakeassa maalaismaisemassa. Kun tie alkaa kohota jyrkemmäksi ylämäeksi, se on merkki siitä, että nousemme kohti Siuronkoskea reunustavia kallioita. Siuro on saanut nimensä saamelaisilta: se tarkoittaa kapeaa kohtaa vesistössä.

Sinne asti emme nyt mene, vaan kaarramme mäen päällä Siuron kaupalle.

Tuolta harppoo kirjailija Anni Kytömäki. Hän asuu tästä jonkin matkan päässä ja on kulkenut haastateltavaksi jalan. Jatkamme yhdessä hetken matkaa, jätämme auton tien varteen ja pujahdamme Ruutanan luonnonsuojelualueelle vievälle polulle.

Ruutana on osa Siuron metsien kokonaisuutta, yksi Suomen luonnonsuojeluliiton valitsemista sadasta luontohelmestä. Siuron metsiin kuuluu 86 hehtaaria arvokkaita metsiä karuista kalliometsistä reheviin korpiin ja lehtoihin.

Näissä maisemissa on myös Kytömäki puntaroinut kirjojaan. Siinä missä kolme vuotta sitten julkaistu esikoisromaani Kultarinta keskittyi metsäisiin maisemiin, uunituoreessa toisessa romaanissa tarinaa kehystävät kivet ja kalliot. Kivitasku huokuu kivien ikiaikaista voimaa, ja yhtä järkähtämätöntä ja samalla veden hiomaa on Kytömäen tekstikin.

 

Meitä tervehtii polun varressa pähkinäpensas. Olemme sen levinneisyysalueen pohjoisrajoilla. Alueella on tulivuoriperäistä kalliota ja maaperässä on paljon kalkkia, mikä tekee lajistosta erityisen rikkaan.

”Kantonapanahikas”, hihkaisee Kytömäki. 

Oransseja lakkeja kohoaa lahoavasta kannosta. Kuvaaja jää niistä innostuneena jälkeen, me jatkamme ylämäkeen.

36-vuotias Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja ja opiskelee nyt yliopistossa kulttuuriperinnön tutkimusta, museologiaa ja maisemantutkimusta.

Hän tietää valtavasti ja muistaa pieniäkin yksityiskohtia tarkasti. Hänen puheessaan mennyt ja nykyhetki nivoutuvat yhteen, ja juuri niiden risteyskohdassa pääsee kurkistamaan tulevaan. Kytömäki tietää, mistä kirjoittaa.

”Ajatelkaa vaikka kuusenneulasnahikasta, jonka elämäntehtävä on lahottaa yhtä neulasta. Ilman niitä hukkuisimme neulasiin”, nauraa Kytömäki.

Ylisukupolvisia paikkakokemuksia

Maisema muuttuu suojaisemmaksi vanhaksi metsäksi. Siellä täällä kohoaa suuria kiviä. Kytömäki kapuaa yhdelle niistä. Kiven päällä kasvaa kallioimarretta ja pikkuruinen kuusentaimi.

”Vanhoissa metsissä minua kiinnostivat ihan alun perin juuri tällaiset, sammalten peittämät kivet.”

Luonnonsuojelualueen vanhat metsät reunustavat kirkasvetistä Ruutanajärveä. Se on pieni mutta 27 metriä syvä. Tälle rannalle Kytömäki kulki jo pienenä Siuron mummulastaan.

”Silloin matka tuntui kauhean pitkältä. Tähän laiturille saakka jaksettuamme pidimme tauon. Vaari kaivoi isosta repustaan suklaapatukat lapsille.”

Ruutana on siurolaisten ikiaikainen retkikohde. Jo Kytömäen vaarin vanhemmat kävivät täällä.

Ylisukupolvisia kokemuksia on myös Kivitaskun tapahtumapaikoilla.

”Kiveen on pantu talteen ihmissukupolvien yhteys toisiinsa. Kivitaskussakin menneet ihmiset vaikuttavat nykyisiin tavoilla, joita ei heti ole helppo hahmottaa.”

Romaanissa sukupolvien väliset yhteydet paljastuvat niin vaivihkaa, että ne saattavat kirjan hahmoille jäädä kalpeiksi aavistuksiksi. Lukija ymmärtää enemmän.

Kivitaskussa kuljetaan 1850-luvun kivilouhokselta Saimaan kanavan rakennustöiden ja kyseenalaisten psykiatristen toimenpiteiden kautta 2010-luvun maa-aineslupiin ja arkisuuteen.

”Kaikki päähenkilöni ovat tavalla tai toisella minuja”, toteaa Kytömäki, kun kysyn, paljonko hän kirjoittaa teksteihinsä itseään.

Kytömäki kertoo kirjoittamisen olevan ainoa tapa ilmaista itseään tavalla, joka tuntuu oikeasti hyvältä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että romaani syntyisi tuosta noin vain.

”Teksti ei aina todellakaan pulppua minusta. Se vaatii paljon hiomista ja sinnikästä työtä”, hän sanoo ja jatkaa: ”Tykkään nyhrätä. Joskus tarvitsen yhden lauseen muotoiluun miltei tunnin mittaisen kävelyn.”

Sekä Kultarinnan että Kivitaskun sivuilla lopputuloksena kuitenkin on vaivattomasti toistensa perään putoilevia sanoja.

”Kas, kotkansiipi”, huomaa Kytömäki ja hipaisee kädellään saniaisten lehtiriviä.

Ihminen käyttää kiveä röyhkeästi

Kytömäki kertoo Marjatta Kurenniemen sadusta, jota hänelle lapsena luettiin. Karolus ja kivet on tarina kivistä, jotka öisin lähestyvät uhkaavina ihmisten rakentamaa linnaa. Lopulta selviää, että kivet haluavat vain pelastaa kuningattarensa, kivilaattana linnaan vangitun ruusumarmorin.

”Satu oli hurjan kiehtova.”

Yhtä vaikuttunut Kytömäki on ollut muidenkin kivien äärellä, kuten muutama vuosi sitten käydessään Astuvansalmen kalliomaalauksilla.

”Kivi puhuttelee ihmismielen tiedostamattomia kerroksia. Olo suurten kivien ja kallioiden luona on aina vähän epävarma. Tiedämme, että ne ovat elottomia. Silti kivet pystyvät usein pelkällä olemuksellaan suggeroimaan ihmiset mieltämään ne eläviksi.”

Kytömäki arvelee kivien herättävän kunnioitusta muinaisuudellaan: ”Nehän ovat satoja miljoonia ja miljardeja vuosia vanhoja!”

Kuka?
Anni Kytömäki, 36, on hämeenkyröläinen kirjailija.
Esikoisteos Kultarinta (Gummerus 2014) oli menestys, ylsi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai Kaarlen palkinnon, Blogistanian Finlandian, Tulenkantaja-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. 
Heinäkuussa 2017 ilmestynyt toinen teos Kivitasku oli odotettu teos ja on saanut innostuneen vastaanoton.
Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja. Hän on työskennellyt kansalaisjärjestöissä, kuten Luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirissä, sekä muusikkona.
 

”Ihmisten tapa käyttää kiveä on kuitenkin ajattelematonta ja röyhkeää”, hän puuskahtaa yhtäkkiä. ”Kun soraharjut oli kaivettu tyhjiin, sitten siirryttiin murskaamaan kallioita. Osa harjuista suojeltiinkin, mutta vähiin ne ehtivät käydä.”

Uusiutumattomasta luonnonvarasta siirryttiin siis ryöstämään toista. 

”Ei siinä ole järkeä.”

 

Täällä ei kuulu louhinnan louske. Tuuli narisuttaa toisiinsa nojaavia kuusia, metsä kohisee. Kuljemme polulla hiljakseen jutellen.

”Olimme mieheni kanssa täällä retkellä viikko sitten. Tuuli navakasti, ja yhtäkkiä kuului rysähdys: puu kaatui! Se oli hurjaa. Kaatunutta emme silloin löytäneet, ehkä se nyt tulee polulla vastaan.” 

Yritämme päätellä, mikä lukuisista maapuista olisi tuorein tuulenkaato.

Lahopuuta on Siuron metsissä poikkeuksellisen paljon. Metsiä ei ole käsitelty neljäänkymmeneen vuoteen, mitä nyt paikalliset ovat saaneet hakea tuulenkaatoa kotitarvepuikseen. Kaaduttuaan puu jatkaa elämäänsä lukuisissa lajeissa, jotka tarvitsevat lahopuuta kodikseen, suojakseen ja ravinnokseen.

Mitä on vapaus?

Kytömäki kertoo matkustavansa vain vähän.

”Jo muutamasta matkasta saattaa tulla romaani.”

”Nyt Kivitaskun kohdalla olen erityisesti miettinyt, miten paljon siihen onkaan uuttunut matkan varrella kertyneitä muistoja, hitaasti lahoavia yksityiskohtia. Kuvittelin käyttäneeni kaiken jo Kultarinnassa.

Mielensä matkamuistohyllyltä Kytömäki on poiminut ja kirjaansa varten soveltanut kertomuksia esimerkiksi Pietarissa sijaitsevasta Iisakin kirkosta ja Sompiojärven Nattastunturien Akmeeli-noidasta, jolla oli loveen lankeamisen lahja. Niin on myös Kivitaskussa parantaja Mustasalmen Maarialla.

Pietarissa käydessään Kytömäki sai kuulla Iisakin kirkon maaorjasta, jolle oli annettu tehtäväksi rakentaa kirkosta pienoismalli. Jos hän saisi sen tehtyä eikä virheitä löytyisi, hän pääsisi vapaaksi. Mallin rakentamiseen kului 11 vuotta, mutta lopulta se valmistui ja maaorja todella lunasti työllä vapautensa.

Tarina jäi pyörimään Kytömäen mielessä.

”Tästä täytyy tehdä jotakin”, hän päätti. Meni pitkään, ennen kuin tarina löysi paikkansa Kivitaskuun sovellettuna ja Kytömäen luomin henkilöin. Siitä tulikin yksi kirjan hienoimmista kuvauksista vapauden tavoittelusta, joka joskus ajaa ihmiset käsittämättömiin suorituksiin.

”Ihmiset ovat vankeina ulkoisista tai sisäisistä syistä ja kukin tavallaan pyrkii vapauteen. Vapaus vain ei olekaan kovin helppo määriteltävä.”

Kuten hyveet yleensäkin, vapaus käpristyy kokoon kun se on saavutettu. Sen takana ei ole mitään tavoiteltavaa. [ote Kivitaskusta]

Kivitaskun läpäisee luopumisen pohjavire: ilon hetkissäkin on läsnä menetyksen mahdollisuus. Luovuttamista se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, hiljaista hetkeen tyytymistä vain.

 

Neulaspolulla ei kulje enää muita, vaikka olemme aivan omakotitaloalueen tuntumassa. Istumme Ruutanan laiturilla niin pitkään, että illan viileys hiipii järvelle. Jatkamme matkaa, kun alkaa tulla vilu.

”Tuossa kasvaa yövilkkaa.” 

Vaatimatonta kasvia ei kiireisempi huomaisikaan. Kytömäki kuitenkin malttaa pysähtyä.

Ärsyttävät käsitteet

Kytömäki kertoo vierastavansa tarpeetonta määrittelyä.

”Käsitteet ärsyttävät minua. Yksinkertaisistakin asioista tehdään tuote, jotta nykyihminen saadaan innostumaan. Siinä on jotakin vastenmielistä. Polkujuoksu, konmaritus, downshiftaus. Ikivanhoja välttämättömyyksiä, ei mitään muoti-ilmiöitä!”

”Suunnanmuutos on pakko tehdä, mutta ei se tuotteistamalla taida onnistua.”

Kultarintaa on pidetty nimenomaan luontokirjallisuutena, mikä Kytömäkeä vähän harmittaa.

”Luokittelu saattaa karkottaa osan lukijoista.”

Kivitaskussakin luonto kyllä on vahvasti läsnä, mutta mikään luonnonsuojelujulistus sekään ei ole.

Luonto on Kytömäen kirjoissa aktiivinen toimija, yksi päähenkilöistä, eikä sitä siksi ole mahdollista typistää joksikin, jonka puolesta taistellaan. 

”Siitä huolimatta kysymys Soutajainvuoren pelastumisesta on kirjan tarkoitus, koko teoksen läpäisevä teema”, myöntää Kytömäki.

– Kivi tekee mitä haluaa, tiuskahdan. – Minä sen tiedän jos kuka.

Kirjan ratkaisevimpia toimijoita ja tärkeä sivuhenkilö on lattiasieni, huonosti tuulettuviin rakennusten alustoihin iskevä lahottaja. Kytömäki kuvaa Himalajalta kotoisin olevan ”itkijäsienen” voimaa kiehtovasti.

Kivitasku on kuin oivallinen retki. Se kuljettaa halki tapahtumien kuin hyvä matkakumppani, jonka kartanlukutaitoon on helppo luottaa ja jonka kanssa löytää joka kerta jotakin hämmästyttävää.

Tutun pähkinäpensaan kohdalla ohitsemme pyyhältää kaksi maastopyöräilijää. On päästettävä irti retkestä ja palattava autolle. 


Luontohelmi: Siuron metsät

Järvivesi ahtautuu Mahnalanselästä pitkulaiseen Jokisjärveen ja siitä koskena Kuloveteen Siuron kylän kohdalla. Rannoilta kohoavat vaikuttavat kalliometsät kulttuurimaiseman vierestä. Saamelaisten antama nimi Siuro tarkoittaa kapeaa kohtaa vesistössä.

Siuron metsien suojeluesityksessä on 86 hehtaaria arvokkaita, runsaslahopuustoisia metsiä: karuista kalliometsistä reheviin korpiin ja lehtoihin. Metsät omistaa Nokian kaupunki. Alueella on ennestään kolme erillistä suojelualuetta. 

”Tällä hetkellä suojeluesitys lojuu kaupunginhallituksen pöydällä”, harmittelee luontokartoittaja, Nokian Luonto ry:n sihteeri Kaija Helle. 

Aluetta halutaan tutkia kirjanpainajan varalta, vaikka monimuotoisessa metsässä asuvat lajit, kuten tikat, pitävät kyllä huolen senkin toukkien vähentämisestä. Täällä on havaittu kaikki Suomen tikkalajit valkoselkätikkaa lukuun ottamatta. 

”Vain yksilajisessa ja tasaikäisessä talousmetsässä, lajistoltaan köyhillä alueilla kirjanpainaja on todellinen uhka”, Helle toteaa.

Alueella on tulivuoriperäistä kalliota. Maaperässä on paljon kalkkia, mikä tekee lajistosta näille leveyspiireille erityisen. Uhanalaisia ja vanhan metsän indikaattorilajeja on löytynyt runsaasti.

”Alue on todella monipuolinen ja vaikuttava. Sieltä myös löytyy uutta lajistoa lähes joka käynnillä”, Helle hehkuttaa.

Aktiviteetit: Nokian Luonto järjestää mm. retkiä ja kursseja Siurossa. Metsiin pääsee helposti myös omatoimiselle retkelle.

Sijainti: Siuron metsät sijaitsevat läntisellä Pirkanmaalla, 25 km Tampereelta.

Lisätietoa:  100luontohelmea.fi/helmi/siuron-metsat


Julkaistu Luonnonsuojelijassa 3/2017. Lehti on Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenetu. Liity: sll.fi/liity