Sijainti: Pääsivu / Luonnonsuojelija / Lehtiarkisto / 2017 / 3/2017 / Merkitty metsä

Merkitty metsä

Merkitty metsä

Teksti Jukka-Pekka Ronkainen Graafit Anne Stolt, Liisa Hulkko

Puuta hakataan tänä vuonna ennätysmäärä, ja jatkossa hakkuukoneiden terät laulavat nykyistäkin hurjempaa virttä. Mutta miten käy metsien, kun biotalouden kattilaan lapioidaan miljoonittain puukuutioita?

Puissa roikkuu punaisia nauhoja. Se tarkoittaa, että tämä metsä on merkitty leimikoksi. Sankan kuusikon takaa näkyy se, mikä tälläkin metsällä on edessään. Muhkurainen tanner työntää heinää ja horsmaa, vesilätäköt seisovat metsäkoneen telan mylläämissä painanteissa.

Tässä on harjoitettu metsätaloutta. Metsuri on saanut hoidettavakseen kelpo urakan ja leipää pöytään, maanomistaja on korjannut vuosikymmeniä kestäneen metsänhoidon hedelmät, järkeilee yksi. Toinen kokee olevansa rikospaikalla: Kokonainen ekosysteemi on murhattu, ja hirmutyön muistomerkkinä seisoo vuosikaudet kurja sekasotku risua ja vesakkoa.

Sipilän hallituksen visioissa Suomen polku vaurauteen kulkee hakkuuaukean poikki. 

Riitti maisemalle ymmärrystä tai ei, tätä on luvassa lisää. Sipilän hallituksen visioissa Suomen polku vaurauteen kulkee hakkuuaukean poikki. Suunnitelmissa on nostaa vuotuista hakkuumäärää nykyisestä noin 65 miljoonasta 80 miljoonaan kuutioon.

Se tarkoittaa nykytason päälle satoja tuhansia rekka-autolastillisia ja miljoonittain kaatuneita runkoja.

Suomalainen biotalous kulkee bulkkituote edellä. Selluun investoidaan, ja tehtaat tarvitsevat puuta. Asetelmassa on ristiriita: biotalouteen ladataan kovat odotukset samalla, kun pitäisi vastata ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymisen haasteisiin.

Puuta tulee kaatumaan. Mutta olennaista on, miten paljon, mistä ja myös millä tavalla.

Talousmetsien maa

Suomi on metsäinen maa. Maamme pinta-alasta 75 prosenttia on metsän peitossa. Siitä suurin osa on talousmetsää: varsinaista tuottavaa metsämaata on suojeltu hakkuilta koko maassa vain noin 5,7 prosenttia.

Suomalaista metsätaloutta on tapana kehua kestäväksi varsinkin kansainvälisessä vertailussa. Se on kuitenkin muokannut metsäluontoa dramaattisesti ilman, että kaikkien muutosten laajuutta on edes oivallettu.

Nykyinen metsätalouden malli ja toisaalta alimitoitettu metsien suojelu ovat johtaneet huolestuttavaan tilanteeseen: Suomen metsät ovat ensisijainen elinympäristö 816 uhanalaiselle lajille. 

Monimuotoisuuden kärsimät tuhot paljastuvat kokonaisuudessaan vasta viiveellä. Edesmenneen ekologin ja evoluutiobiologin Ilkka Hanskin mukaan Suomen metsälajien sukupuuttovelka voi tarkoittaa sitä, että jopa tuhat vielä sinnittelevää lajia katoaa viiveellä.

Esimerkiksi mustikkaa pidetään yleisenä marjana, mutta sen määrä on tosiasiassa pienentynyt avohakkuiden, maanmuokkauksen ja metsäautoteiden rakentamisen seurauksena. Mustikan peittävyys metsätalousmaalla on romahtanut 1960-luvun 18 prosentista kahdeksaan prosenttiin. Kärsijöinä ovat muiden muassa metsäkanalinnut, joiden poikaset tarvitsevat mustikanvarpuja suojakseen. Myös ennen yleiset hömötiaiset ja töyhtötiaiset ovat joutuneet uhanalaisiksi, ja syynä pidetään metsätaloutta.

Puut eivät tee metsää

Miten tähän on tultu? Tyypillisesti talousmetsässä pyritään yksikokoiseen ja samasta puulajista koostuvaan puustoon, jota korjataan mahdollisimman paljon viimeisessä käsittelyssä eli avohakkuussa. Tätä kutsutaan tasarakenteiseksi metsänkasvatukseksi.

Tutkimusprofessori Jari Hynynen Luonnonvarakeskus Lukesta kertoo, että metsän luontoarvoja voi vaalia jonkin verran myös talouskäytön ohessa.

”Monimuotoisuuden kannalta tärkeitä rakennepiirteitä voidaan tasarakenteisissa metsissäkin ylläpitää ilman, että talouskäyttö kärsii kohtuuttomasti. Keinoja ovat esimerkiksi hallittu sekapuuston kasvatus havupuiden joukossa, säästöpuiden ja olemassa olevan lahopuuston säästäminen uudistamisen yhteydessä sekä tekopökkelöiden tekeminen.”

Vaikka luontoystävällisiä valintoja voi tehdä, ei kasvatuskierron päätepisteen – avohakkuun – ongelmista pääse eroon. Pelkästään talouskäyttöön kasvatettavista rungoista ei synny elinvoimaista ekosysteemiä, metsää.

Esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeän lahopuun määrä talousmetsissä on keskimäärin alhainen, vain noin kolme kuutiota hehtaaria kohti. Luonnontilaisissa männiköissä ja kuusikoissa lahopuuta on noin 50–120 kuutiometriä hehtaarilla.

Metsälajeista lähes neljännes, siis liki 5000 lajia, on riippuvaisia lahopuusta.

”Lahopuusta riippuvaisten lajien resursseista on siis kadonnut noin 95 prosenttia. Voi miettiä mitä seuraisi, jos ihmisen palkasta leikkaisi 95 prosenttia pois”, vertaa Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho.

Talousmetsissä on vielä jäljellä ekologisesti merkittäviä vanhoja metsiä. Puuntuotannon alalla olevista yli 160-vuotiaista metsistä, jotka käytännössä ovat luonnontilaisen kaltaisia, on menetetty viimeisen 15 vuoden aikana 41,5 prosenttia. Niitä on jäljellä enää 3400 neliökilometriä, ja määrä hupenee koko ajan.

”Tällä vauhdilla kaikki puuntuotannossa olevat yli 160-vuotiaat metsät on hakattu vuoteen 2035 mennessä”, Kotiaho laskee.

”Onko yli 160-vuotiaiden metsien hakkaaminen todella kynnyskysymys metsäteollisuudelle, kun ne muodostavat alle kaksi prosenttia koko puutuotannon alasta? Nuorempi metsä sitoo toki kasvaessaan nopeammin hiiltä, mutta ei pitäisi ajatella pelkästään sitä. Vanhat metsä ovat nuoria suurempia hiilivarastoja, ja ilmaston kannalta vain sillä on väliä, onko hiili ilmassa vai varastossa.”

Vaihtoehto avohakkuulle

Vienanreitinhakkuut.jpg
Metsähallitus teki kulttuurihistoriallisesti ja luonnontilaltaan arvokkaalla Vienan reitillä avohakkuun vanhoihin metsiin talvella 2017. Tässä hakkuussa kantoja ei nostettu eikä maata muokattu. Kuva on otettu elokuussa 2017.
Kuka vanhoja metsiä sitten hakkaa? Metsähallituksen vastuulla ovat valtion eli meidän kaikkien suomalaisten yhteiset metsät. Kunnat, seurakunnat ja metsäteollisuusyritykset hoitavat ja hakkaavat niiden omistamia metsämaita. Puuntuotantoon kelpaavista metsistä kuitenkin yli 60 prosenttia on yksityisessä omistuksessa. Metsäluonnon tulevaisuutta suunnittelee siis jokainen metsänomistaja.

Luken mukaan yli 80 prosenttia uudistushakkuista tehdään avohakkuina. Siitäkin huolimatta, että niistä ei pidetä: Helsingin yliopiston metsäekologian laitos selvitti vuonna 2009, että 70 prosenttia suomalaisista ja 56 prosenttia metsänomistajista vastustaa avohakkuita. Esimerkiksi Saksassa ja Sloveniassa avohakkuut on kielletty. Kiina on kieltänyt luontaisesti syntyneiden metsien avohakkuut.

Rujo hakkuuaukko ei aina ole osoitus metsänomistajan tuhoamisvimmasta. Moni ei yksinkertaisesti tiedä, että avohakkuille olisi vaihtoehtoja.

Suomessa metsä on perinteisesti ollut erikoinen yksityisomaisuuden muoto: sen omistajalla on ollut niukasti sanottavaa siihen, mikä metsän tehtävä on. Vastaus on saneltu metsälaissa, joka on paimentanut metsänomistajia tehokkaaseen kasvatustapaan. Vikuroinnista on voinut seurata pakkokeinoja.

Avohakkuulla korjattava yhden puulajin ”puupelto” on ollut metsänkasvatuksen standardi jo vuodesta 1948. Silloin harsintajulkilausumana tunnettu metsäammattilaisten ulostulo lopetti poimintahakkuut.

Metsien jatkuva kasvatus – josta usein käytetään termejä erirakenteinen tai eri-ikäisrakenteinen metsänkasvatus – mahdollistui käytännössä vuonna 2014 uuden metsälain tullessa voimaan. Sen perusajatus on välttää metsän voimakasta uudistamista ja yhden puulajin saman ikäisiä metsiä.

ylaharvennettumetsa.jpg
Talousmetsä Joroisilta, jossa jatkuvaan kasvatukseen erikoistunut Arvometsä teki yläharvennuksen keväällä 2017. Hakkuiden keskipoistuma oli 100 m3/ha. Kuva on otettu elokuussa 2017.
Jatkuvassa kasvatuksessa olennaista on, että metsä on koko ajan peitteinen ja sekapuustoinen. Ajatuksena on hakata lähinnä parhaan hintaryhmän puita, siis tukkipuita. Ne korjataan 15–25 vuoden välein poimintahakkuilla. Pienempiä puita säästetään ja taimia pyritään varomaan.

Avohakkuuta ja viljelyä ei käytetä. Maaperä rikkoutuu vähemmän ja vapauttaa vähemmän hiilidioksidia kuin avohakkuun seurauksena. Vaikka metsä on hakkuun jälkeen harva, se näyttää metsäisemmältä, siellä voi marjastaa ja viihtyy ehkä retkelläkin.

”Jatkuva kasvatus alkaa silloin, kun päätetään lopettaa avohakkuut. Se voidaan siis aloittaa missä metsikön kehitysvaiheessa hyvänsä, mutta eroa tasaikäismetsätalouteen alkaa tulla vasta hakkuiden yhteydessä”, metsätalouden suunnittelun professori Timo Pukkala Itä-Suomen yliopistosta kertoo.

Vähemmän haittoja

Pukkala näkee jatkuvan kasvatuksen win-win -ratkaisuna, joka säästää sekä luontoa että metsänomistajan hermoja. Tasarakenteisen metsänkasvatuksen työläin vaihe, metsän uudistaminen ja taimikon hoito, jää pois.

”Jatkuva kasvatus aiheuttaa vähemmän haittaa ulkoilulle ja monimuotoisuudelle. Metsänhoitokulut ovat pienemmät ja työtä vähemmän”, Pukkala listaa.

Jatkuvan kasvatuksen taloudellisesta kannattavuudesta ei metsäalan ammattilaisten ja tutkijoiden keskuudessa ole täyttä yksimielisyyttä.

”Jatkuvan kasvatuksen kannattavuus on hyvä sellaisessa metsässä, jossa on sekä tukki- että kuitupuustoa”, Pukkala sanoo.

Yksi jatkuvaa kasvatusta koskeva ennakkoluulo on korjuukustannusten pelko.

Tasaikäisrakenteinen metsänkasvatus
Puulajit: yleensä mänty- tai kuusimetsä
Hakkuutapa: Alaharvennus ja avohakkuu
Periaate: Kasvatusvaiheessa metsää käsitellään harvennuksin ja lopulta hakkuukypsyyden saavuttanut puusto hakataan pois. Tämän jälkeen saatetaan nostaa myös kannot. Uudistamisvaiheessa uusi puusto saadaan syntymään joko luontaisesti tai viljelyn tuloksena eli kylvämällä tai istuttamalla.
Taloudellisuus: Päätulot 60–80 vuoden välein. Kerralla suuremmat tuotot. Kasvatusvaiheessa kuluja.
Luontovaikutukset: Yhden puulajin samanikäiset puut muodostavat yksipuolisen elinympäristön. Metsässä voidaan silti säilyttää arvokkaita luontokohteita tai rakennepiirteitä. Avohakkuun vaikutukset ekosysteemiin ovat voimalliset. Jos kannot nostetaan ylös ja maa muokataan, tuhoutuvat myös alikasvustot ja sienirihmastot.

”Korjuun kalleudesta puhutaan usein, ja runsaat taimimäärät lisäävätkin sitä. Mutta toisaalta suurempi runkokoko taas laskee kuluja, ja lisäksi metsän kierrosta jää ensiharvennusvaiheen kallis, joskus jopa tappiollinen korjuuvaihe pois. Tämä tasaa kiertoaikaista kulurakenteen vertailua”, sanoo jatkuvaan kasvatukseen erikoistuneen Innoforin toimitusjohtaja Erno Lehto.

Rahaa tulee siis kerralla vähemmän, mutta useammin kuin avohakkuissa.

Tasarakenteisessa metsänkasvatuksessa avohakkuuna tehty päätehakkuu taas lihottaa kerralla metsänomistajan lompakkoa, mutta uutta tiliä odottavan aika on pitkä. Talousmetsän sukupolvi tulee tiensä päähän, kun puusto on noin 60–80-vuotiasta. Nollapisteestä käynnistyvä kasvukierto on siis osapuilleen ihmiselämän mittainen.

Jos jatkuva kasvatus ja tasarakenteinen metsänkasvatus asetetaan puntariin, monimuotoisuuden kannalta jatkuvan kasvatuksen edut ovat selkeät. Se ei kuitenkaan korvaa suojelua.

”Suojelullisesti jatkuva kasvatus hyödyttää vain suhteessa avohakkuukulttuuriin. Lahopuuta ei siinäkään synny, ellei sitä aktiivisesti tuoteta”, muistuttaa Janne Kotiaho.

Metsäkeskuksen projektipäällikkö Timo Vesanto tähdentää, että myös talousmetsissä voidaan hakkuutavoista riippumatta säilyttää monimuotoisuudelle arvokkaita luontokohteita tai rakennepiirteitä – jos vain tahtoa löytyy. Tosin yhden metsätyypin varjelu ei välttämättä helpota pahinta ahdinkoa kärsiviä lajeja.

”Jos vaikka kangasmaalla kasvavassa kuusikossa tehdään avohakkuu, se ei vaikuta yhtään lehtolajien uhanalaisuuteen. Ja ne lajit, jotka tarvitsevat sulkeutuneita vanhoja metsiä selviytyäkseen, eivät säästy poimintahakkuillakaan, jos järeää puustoa ei jätetä ikääntymään ja lahoamaan.”

Tilastoinnissa haasteita

Jatkuvan kasvatuksen yleisyyttä on vaikea arvioida, koska Metsäkeskukselle toimitettavat hakkuuilmoitukset eivät tunnista kaikkia jatkuvaan kasvatukseen liittyviä toimenpiteitä.

”Jatkuvaksi kasvatukseksi voidaan tilastoihin kirjata vain poiminta- ja pienaukkohakkuut, mutta peitteisessä metsätaloudessa voidaan käyttää monia muitakin hakkuutapoja. Poiminta- ja pienaukkohakkuita on tilastojen mukaan vain pari prosenttia. Yläharvennusten käyttö sitä vastoin on yleistynyt vauhdilla”, Pukkala toteaa.

Jatkuvaan kasvatukseen erikoistuneita metsänhoitoyhtiöitä on Suomessa kaksi, Arvometsä ja Innofor. Ensin mainittu ilmoittaa asiakasmääräkseen noin 250–300, jälkimmäinen taas 550–600. Innoforista kerrotaan lisäksi, että uusia asiakkaita tulee vuosittain satakunta.

Jatkuva kasvatus on siis marginaalissa: yhteensä Suomessa on noin 632 000 metsänomistajaa. Kiinnostusta kuitenkin on. Luken tutkimusten mukaan 27 prosenttia metsänomistajista olisi valmis siirtymään heti jatkuvaan kasvatukseen.

Katse metsänhoitoyhdistyksiin

Mistä siis kiikastaa? Miksi mielenkiinto ei näy armollisemmin hakattuina metsinä?

Syyttävä sormi kohdistuu metsänhoidon ammattilaisiin. Metsänomistajat eivät saa tietoa ja neuvontaa vaihtoehtoisista metsänhoidon menetelmistä.

”Tutkimusten mukaan metsänomistajien suhtautuminen eri metsänhoitomenetelmiin on avointa. Pullonkaulana ovat metsäalan organisaatiot ja metsäammattilaiset, sillä perinteiset metsäalan toimijat on koulutettu tasaikäismetsätalouteen”, Pukkala arvostelee ja rohkaisee metsänomistajia sinnikkyyteen.

Eri-ikäisrakenteinen metsänkasvatus
Puulajit: sekapuustoinen metsä
Hakkuutapa: Yläharvennus, poimintahakkuut ja pienaukkohakkuut
Periaate: Olennaista on, että metsä on koko ajan peitteinen ja sekapuustoinen. Ajatuksena on hakata lähinnä parhaan hintaryhmän puita eli tukkipuita. Ne korjataan 15–25 vuoden välein poimintahakkuilla. Pienempiä puita säästetään ja taimia pyritään varomaan.
Taloudellisuus: Hakkuut 15–25 vuoden välein. Pienemmät tuotot kerralla. Alaharvennuksen kulut jäävät pois.
Luontovaikutukset: Avohakkuun haitat jäävät pois ja esimerkiksi marjat, sienet ja metsäkanalinnut viihtyvät. Sekapuustoinen, erirakenteinen metsä muistuttaa enemmän luonnontilaista mutta on silti talousmetsää. Jatkuvassa kasvatuksessakin on huolehdittava esim. riittävästä lahopuun jäämisestä alueelle. Jatkuva kasvatus ei korvaa suojelua. 

”Metsänomistajan tulee olla vaativa ja varma asiastaan, jotta hän saa metsäänsä jatkuvan kasvatuksen hakkuun.”

Monien mielestä vaihtoehdottomuuden ilmapiiri jähmettyi metsänhoitoyhdistysten pakkojäsenyyden aikakaudella. Metsänhoitoyhdistyksen luukulta sai sekä neuvonnan, puukauppapalvelut että edunvalvonnan, ja Metsänhoitoyhdistyksen pakkojäsenyys lakkasi vasta metsälain uudistuessa 2014.

”Varsin usein törmää metsänomistajiin, joille ei ole kerrottu jatkuvasta kasvatuksesta lainkaan, kun he ovat pyytäneet hakkuusuunnittelua esimerkiksi metsänhoitoyhdistyksistä. Mikäli metsänomistaja on osannut pyytää jatkuvan kasvatuksen hakkuuta, tälle on vastattu, että se ei ole mahdollista hänen metsässään. Näihin metsänomistajiin törmäämme viikoittain”, harmittelee Arvometsän metsäasiantuntija Aleksi Vihonen.

Metsänomistaja, joka ei seuraa aktiivisesti tiedotusvälineitä, ei välttämättä tiedä menetelmästä mitään.

Metsänhoidon neuvontaa ja koulutusta tarjoavasta Metsäkeskuksesta kysellään jatkuvasta kasvatuksesta enenevissä määrin. Timo Vesanto arvioi, etteivät metsänomistajat silti vielä juuri tunne menetelmää.

”Suuri osa asiakasneuvonnastamme tehdään puhelimitse tai tietokoneen näytöltä. Neuvonta on pääsääntöisesti yleisellä tasolla, ja harvemmin otetaan kantaa hakkuutapaan. Yleisohjeena on, että kaikkiin hakkuutapoihin suhtaudutaan neutraalisti ja maanomistajan toiveita kunnioittaen”, Vesanto sanoo.

Jari Hynynen toivoisi, että metsänomistajat olisivat ylipäänsä kiinnostuneempia omaisuudestaan.

”Meillä taitaa olla sellainen tilanne, että isolla osalla metsänomistajista ei ole metsiinsä liittyvää tietoa tai tavoitteita”, Hynynen pohtii ja jatkaa: ”Mielestäni olisi aloitettava siitä, että jokainen metsänomistaja olisi selvillä metsistään, niiden käsittelyvaihtoehdoista ja niistä saatavista hyödyistä – liittyivät ne talouteen, monimuotoisuuteen, virkistyskäyttöön tai johonkin muuhun käyttömuotoon.”

Miten metsille käy?

Jatkuva kasvatus ei tuo vastausta hallituksen 80 miljoonan kuution hakkuusuunnitelmiin. Sen yleistymiseen tarvitaan aikaa. Mikään metsänkäsittelytapa ei myöskään muuta liian suuria hakkuumääriä kestävämmiksi.

Pukkala muistuttaa, että Suomen metsät eivät ole runsaspuustoisia. Keskimäärin Suomen metsissä on puuta 100 kuutiota hehtaaria kohti. Puuston keskitilavuus on tätä luokkaa silloin, kun kolmannes pinta-alasta on taimikkoa, toinen kolmannes nuorta harvennusmetsää ja loput varttunutta harvennusmetsää. Runsaspuustoisessa metsikössä tilavuus on vähintään 300 kuutiota hehtaarilla.

Talousmetsä on siis nuorta. Ei ihme, että katseet kohdistetaan vanhoihin metsiin.

Hynynen taas pitää hakkuutavoitetta mahdollisena ilman metsäpinta-alan kasvattamista. Silloin keinovalikoima tosin sisältäisi esimerkiksi jalostettujen siementen käyttöä sekä lannoitusta ja kunnostusojitusta.

”Varsinkaan ojituksen ympäristöhaittoja ei voi täysin estää. Siten hakkuumäärä voitaisiin kuitenkin tavoittaa ilman, että puuston määrä laskisi nykytasosta”, Hynynen arvioi.

Metsätalouden kestävyys on kokonaisuus, joka ei pääty edes siihen, kun puu kaatuu metsässä.

Ilmaston kannalta tärkeitä ovat päätökset siitä, mitä kaadetulla puulla tehdään.

Hirsitalon seinässä puun hiilivarasto säilyy pitkänkin aikaa. Mutta tällä hetkellä selvästi alle 15 prosenttia hakatusta puusta käytetään rakennusten kaltaisiin pitkäikäisiin tuotteisiin. Loput päätyvät takaisin ilmakehään parissa vuodessa.

Biotalouden suunta näyttäisi olevan toistaiseksi ankkuroitu lyhytikäisiä puutuotteita suosivaksi.

”Jätti-investoinnit sitovat meidät sellunkeittoon kymmeniksi vuosiksi eteenpäin”, Janne Kotiaho toteaa. 

“Jos hakkuita siis lisätään, lisäys ei ole kestävän kehityksen mukaista, ellei samalla panosteta nykyistä huomattavasti merkittävämmin monimuotoisuuden vaalimiseen. Tämä tarkoittaa myös vanhimpien talousmetsien asettamista suojeluun.”  


Julkaistu Luonnonsuojelijassa 3/2017. Lehti on Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenetu. Liity: sll.fi/liity