Sijainti: Pääsivu / Artikkelit / Arkisto / Ongelmalliset suurpedot

Ongelmalliset suurpedot

Liitto- ja piirihallituksen jäsenen Vesa Luhdan kolumni.

Matkailun mielikuvissa erämainen Lappi on suurpetojemme viimeinen turvapaikka. Jo ajatus siitä, että tieltä näkyvän horisontin takana vaeltelee villi susilauma tai pesästään äkeänä työntyvä karhu, saa monen matkailijan rinnassa sykähtämään. Jo yksin tästä syystä moni matkailija päätyy tuhlaamaan karvamarkettiin kaksin verroin rahojaan.

Mutta mikä onkaan karhun, suden, ahman ja ilveksen todellinen tilanne ylisessä Lapissa?

 

Poronhoito ja suurpedot

Jo suurporonhoidon aamusta lähtien ovat poromiehet vihanneet ja pelänneet petoeläinten läheisyyttä. Tuhannet kerrat ovat nämä porojen verta vainunneet pedot hajottaneet tokkia, ja luvuttomat ovat ne rikkirevityt poronraadot, jotka niiden jäljiltä ovat löytyneet. Jokaisen poron kuolema sattuu suoraan poroelinkeinonharjoittajan kukkaroon. Eikä tätä hävikkiä ole ollut koskaan syytä vähätellä.

Valtio on koettanut parhaansa mukaan korvata petovahinkoja, eivätkä ne ole missään nimessä vähäisiä. Vuosittain korvauksia maksetaan yli 4000 porosta, poromiesten mukaan hävikki on kuitenkin ainakin kolme kertaa suurempi – porot vain katoavat. Vertailun vuoksi voi todeta, että porokolareissa kuolee saman verran poroja vuosittain.

Petoviha asuu osassa poromiesten ammattikuntaa sitkeässä. Poromiesten tekemiä petoihin kohdistuneita metsästysrikoksia päätyy käräjille vuosittain toiselle kymmenelle nouseva määrä. Silti tästä epäkohdasta ei missään tapauksessa saa syyllistää koko ammattikuntaa.

 

Pedot lisääntyneet, vai ovatko sittenkään?

RKTL:n havaintojen perusteella erityisesti ilvesten ja karhujen lukumäärä on noussut koko maassa. Ilveslupia on myönnetty Lappiinkin ennätyksellinen määrä, joilla on kuluneena talvena kaadettu toistakymmentä eläintä. Karhunmetsästys tapahtuu syksyisin kiintiöiden pohjalta. Poronhoitoalueen kiintiö oli viime vuonna 42 kpl, ja ne kaikki käytettiin.

Susia saa poronhoitoalueella metsästää lokakuun alusta maaliskuun loppuun, mutta ainoastaan riistanhoitopiirin erityisluvalla. Tuon ajan ulkopuolellakin voidaan häirikkösusille myöntää tappolupia. Vuosittain poronhoitoalueella kaadetaan susia parisenkymmentä. Poronhoitoalueen eteläisissä paliskunnissa sudet ovat muodostuneet koko elinkeinoa uhkaavaksi tekijäksi.

Käytännössä Lapin lääniin ei ole päässyt muodostumaan elinvoimaista susikantaa. Sudet ovat poikkeuksetta yksinäisiä jolkottajia. Ylä-Lapissakin on vain yksi susipariskunta, joista toiselle on myönnetty tappolupa. Yksinäiset vaeltavat sudet ovat poroille huomattavasti suurempi kiusa kuin omalla reviirillään touhuavat laumat. Vainoamaton susilauma saalistaa poron tai hirven, ja syö niin tarkasti, että jäljelle jää vain muutama luunpala. Yksinäinen susi saattaa tappaa päivittäin poroja.

Ahma on ollut pitkään täysin rauhoitettu, eikä sen tappamiseen ole myönnetty edes poikkeuslupia vuoden 1983 jälkeen. Silti uhanalaisen ahman kanta on polkenut paikallaan, ja esimerkiksi Inarissa ovat vanhat ahmareviirit jälkihavaintojen perusteella tyhjentyneet tutkijoita hämmentävästi.

 Myös viimeisin tieto sudesta kertoo, että niiden määrä on maassamme kääntynyt jyrkkään laskuun - 250 hukan kanta on pudonnut reilusti alle 200 eläimen. Syyksi epäillään salametsästystä.

 

Mikä neuvoksi?

Eräpoliisit, tutkijat ja luonnonsuojelijat ovat vaatineet petokorvausten selkeyttämistä. Nykyään korvaukset saattavat lisäksi viipyä luvattoman pitkään. Myös porotalouden imagolle on äärimmäisen tärkeätä, että kiusallinen epäilys metsästysrikkomuksista ei varjostaisi elinkeinoa, varsinkin kun tapauksiin liittyy yleensä myös törkeä eläinsuojelurikos. Missään tapauksessa Lapista ei saa enää viestittyä uutista neljästi moottorikelkalla yliajetusta ahmaemosta, jonka nisistä valuva maito kielii jonnekin nääntyneen nälkäänsä kokonaisen pentueen.

Kotkan suhteen siirryttiin jo 1998 reviiripohjaiseen korvausjärjestelmään, jonka mukaan paliskunnille maksettiin tietty summa jokaisesta todetusta kotkan pesinnästä. Kotkien häirintä vähentyikin lainmuutoksen myötä tuntuvasti. Tätä samaa menetelmää on alettu vaatia myös ahmalle ja sudelle – Ruotsissa se on ollut jo vuosia käytössä.

Lappilaiselle petovihalle on ominaista ollut myös vaikenemisen kulttuuri. Salakaadoista tiedetään kylillä paljon enemmän kuin viranomaisille kerrotaan. Asian kompleksisuutta kuvaa, että myös luonnonsuojelijoiden kanssa yhteistyötä tehneet poromiehet ovat jääneet kiinni petojen salakaadoista, ja että osa luonnonsuojelijoista asian hiljaisesti hyväksyy.

Luonnonsuojelijat ja tutkijat ovat vaatineet törkeän metsästysrikoksen nimikkeen käyttöönottoa, joka helpottaisi rikostutkimusta. Poromiesten aseenkuljetusoikeutta kevättalvella tulee myös kyseenalaistaa. Selkeintä olisi, että petopyynnissä olisi aina mukana valvova viranomainen tai ongelmapetojen poistosta huolehtisi erillinen petometsästäjä.

Jonkinlaiseen kompromissiin on petokysymyksessä päästävä. Porotaloudelle täytyy taata elinmahdollisuudet, kuten myös pedoille. Pelkkä yksipuolinen petojen suojelu luonnonystävien iloksi ei asiaa ratkaise. Nykytilanne on kuitenkin kestämätön Lapin matkailumaineen, porotalouden, metsästyksen kuin luonnonsuojelunkin näkökulmasta. On muistettava, että petojen suojelukysymystä ei kuitenkaan voida ratkaista poronhoitoalueella, vaan sen ulkopuolella. Valtiolta odotetaan asiassa selkeämpää esiin tuloa.

 

Vesa Luhta