Sijainti: Pääsivu / Metsät

Metsät

 MyllynLaulut

VUOKIN REITTI VIENAAN - HISTORIALLINEN VALTAVÄYLÄ JA LUONTO- JA KULTTUURIMATKAILUN
HELMI

Reitin historia

Suomussalmen Vuokin alueelta löytyy yksi Suomen vanhimmista tunnetuista ja karttaan
merkityistä kulkuväylistä. Pohjanlahdelta Vienan merelle johtavan kauppareitti on
kulkenut valtaosin vesistöjä pitkin, mutta vedenjakajan yli on täytynyt löytää ja
merkitä mahdollisimman helppokulkuinen maareitti.

Oulujoen vesistöstä vedenjakajan yli Vienan puolelle on kuljettu kahta muutakin
reittiä: Sotkamon vesireittiä pitkin Kuhmon kautta Kostamuksen Kivijärvelle ja
toisaalta Hossan kautta. Vuokin reitti on ollut reiteistä tunnetuin ja ainakin se
oli 1800-luvulla Vienalaisten laukkukauppiaiden eniten käyttämä reitti Suomeen.
Raja sulkeutui virallisesti Suomen itsenäistyttyä, ja aktiivinen rajavalvonta
alkoi tästä muutaman vuoden viiveellä. Reittiä pitkin on senkin jälkeen tullut
Suomeen mm. Bolsevikkien vainoa pakenevia Karjalaisia. Täysin kulun katkaisi vasta
kylmän sodan tuoma tiukka rajavalvonta ja Vienan Karjalan ”perspektiivittömien
kylien likvidointi”.

Vanhimmat merkinnät Vuokin reitistä Vienaan löytyvät 1500-luvun asiakirjoista ja
Kajaanin linnan aikaisista kartoista vuodelta 1651. Reitin varrelta löytyy Suomen
vanhin merkkipuu, jonka kyljessä on vuosiluku 1682. Reitti on ollut yksi harvoista
tieksi merkityistä väylistä Pohjois-Suomessa. Ainakin 1800-luvulla reitillä on
toiminut kievaritalojärjestelmä, mikä on ollut yksi sen aikaisen ”virallisen”
maantien tunnusmerkki.

Korkean veden aikaan vesireittiä pitkin pääsi pienellä veneellä Suomussalmen
Vuokkijärveltä ylös Viianginärvelle asti, ja suopuroja pitkin vetämällä oli
mahdollisuus kuljettaa vene yli vedenjakajan Vienan puolen vesien latvoille.
Isompaa rahtia kuljetettiin tehokkaammin ja suunnitelmallisemmin: Suuremmalla
jokiveneellä pääsi mukavasti ns. Särkänpolveen asti, johon oli rakennettu
varastomakasiini. Tästä voitiin tavarat kuljettaa hevoskärryillä Viianginjärven
rantaan asti, josta oli taas veneyhteys järven pohjoisrannan varastomakasiineille.
Tästä eteenpäin rahti kuljetettiin talvella rekikyydillä talvitielinjausta pitkin.
Vastaavasti Vienan puolelta ajettiin kuormia talvella reellä ja varastoitiin
makasiineissa. Kevään tullen oli paikallisten tekemillä puuveneillä suuri kysyntä
rahdin kuljetukseen kohti Oulua. 1820-luvulta saakka talviaikaa varten oli käytössä
myös soita ja järven jäitä hyödyntävä talvitielinjaus ”Talvitie Arkangelin
kuvernementtiin”. Tämä linjaus kulki runsaskoskista kesäreittiä vakaampijäistä
järvireittiä pitkin mm. Koljatti-, Kevätti- ja Aittojärvien kautta.

Ratsumiehen tai hevosvetoisilla purilailla oli sulan maan aikaan nopeinta kulkea
pilkoilla puihin merkittyä maareittiä pitkin. Tätä reittiä lienevät suosineet myös
ne laukkukauppiaat, jotka halusivat poiketa mahdollisimman moniin reitin varren
taloihin. Maareitti on linjattu taidokkaasti niin, että pehmeää suopohjaa on
reitillä mahdollisimman vähän, ja niillekin oli rakennettu ns. kapulasillat, jotta
hevosella kulku olisi turvallista ja nopeaa. Reittiä paranneltiin ja pengerrettiin
vähitellen niin, että se oli lopulta kärryillä ajettavassa kunnossa, ja alkoi
muistuttaa enemmän tietä kuin polkua. Piirinlääkärinä ja runonkeruumatkoillaan
seudulla liikkunut Elias Lönnrothkin kehui eräässä kirjoituksessaan vuodelta 1837
Vienan reitin hyvää kuntoa ja kulkukelpoisuutta. Reitti sivuhaaroineen toimi myös
Malahvian seudun kyliä yhdistävänä tienä 1950-luvulle saakka, jolloin alueelle
saatiin uusi maantie.

Reitin nykytilanne

Maastoinventoinnin ja paikalisen perimätiedon mukainen maareitti on paikannettu
ja merkitty maastoon Kainuun ely-keskuksen toimesta.
Reitti on merkitty perinteiseen tapaan kirvesmerkeillä tai – puiden puuttuessa –
erillisillä merkkipaaluilla. Merkitty ja paikannettu reitti ulottuu Vängänvaaralta
valtakunnan rajalle saakka, ollen yhteensä noin 27 km pitkä.
Reitti on saanut statuksen maakunnallisena
muinaismuistoalueena, ja on siten muinaismuistolain nojalla suojeltu. Paikannettu
ja inventoitu reitti on

myös merkitty Kainuun maakuntakaavaan. Metsähallituksen kulttuuriperintöinven-
toinnissa 2014 selvitettiin muitakin rinnakkaisreittejä, sekä Malahvianvaaralta
luoteeseen kohti valtakunnanrajaa johtavaa maareittiä.
Retkeilijöitä varten maakuntakaavan reitille on pystytetty opastauluja, siltoja
on uusittu ja soiden yli on rakennettu uudet kapulasillat entisten viereen.
Reitin varrelta löytyy autiotupa, muutamia laavuja ja huollettuja tulipaikkoja.
Reitin ylläpidosta vastaa Vuokin kyläyhdistys.

Maankäytön suunnitteluun muinaismuistolain suojaaman reitin läheisyydessä on
hyväksytty Kainuun liiton johdolla työstetty toimintamalli, jonka tavoitteena on
reitin historiallisen ja kulttuurillisen arvon turvaaminen suoja-alueen avulla.
Tavoitteena on laatia suoja-alueen virallinen rajaus koko reitille, mutta tätä
työtä ei ole vielä tehty. Käytännössä hakkuille tähän mennessä määritelty suoja-
alueen raja on ollut 20-30 metriä reitin molemmin puolin, eikä sitäkään ole aina
onnistuttu käytännössä noudattamaan. Toiminta-mallissa ei myöskään oteta kantaa
reitin varren luonto- ja maisema-arvojen turvaamiseen, vaikka nämä ovat aivan
keskeisiä reitin matkailullisen vetovoiman ylläpitämisessä ja parantamisessa.
Samoin muinainen vesireitti, vanha talvitie ja muinaismuistorekisteriin merkityn
maareitin rinnakkaisväylät ja -haarat ovat edelleen vailla ansaitsemaansa
statusta ja toimintamalleja.

Luontoa ja kulttuuriympäristöjä

Merkitty reitti alkaa Kuhmontien varren opastuspaikalta ja nousee perinteistä
Kainuulaista vaara-asutusta edustavalle Vängänvaaralle. Vanhat hirsirakennukset
on kunnostettu ja vaaran entisiä peltoja ja niiden reunavyöhykkeitä hoidetaan
nykyisin perinneympäristöinä. Vaaralla on rikas kulttuurihistoria, onhan se
ollut yksi Vienan reitin kievaritaloista, sekä sota-aikana Suomen armeijan
käytössä. Kun rauha julistettiin, Vängänvaarassa järjestettiin juhlava
sotilasparaati. Ympäristön historiallisuutta kuvastaa myös Vängän vanha
päärakennus, joka on ainut sota-ajasta polttamatta ja alkuperäisessä asussaan
säilynyt asuinrakennus Ylä-Vuokin alueella.

Vängänvaaraan liittyy luonnontilaisten soiden ja luonnontilaistuvien, aiemmin
vain perinteisesti käsiteltyjen metsien alue, jota maanomistaja on hakenut
METSO-suojeluun, suojelun toteutuminen on kiinni METSO-ohjelman rahoituksesta
ja maanomistajan kärsivällisyydestä… Toivomme molempien riittävän, jotta tämä
mm. kuukkelin elinympäristö ja yksi reitin varren arvokkaimmista luontokohteista
säilyisi jatkossakin.

Reitin varrella on vanhoja tervahautoja ja uudempia sotatoimiin liittyviä
kaivantoja, poteroiden ja juoksuhautojen jäänteitä. Puolustuslinjat on
sijoitettu rinteisiin avosoiden yläpuolelle, jotta ampumalinjat olisivat olleet
esteettömiä, linjoja on ollut reitin varrella useita, ja vihollisen edetessä
yhden sorruttua on vetäydytty taaksepäin seuraavaan hyökkäystä mahdollisuuksien
mukaan hidastaen. Reitin varrelta löytyy neuvostosotilaiden hautoja ja paikoin
puissa voi nähdä runsaasti luodin reikiä.

Ihminen on monin paikoin reitin varrella pyrkinyt parantamaan luonnonolosuhteita
kaivamalla uusia vesiväyliä. Veneitä varten on tehty useita epäonnistuneita
kaivuuyrityksiä, mutta myllyä varten kaivuussa jopa onnistuttiin.
Rautiainen -nimisen mies kaivoi 1700-luvulla uoman kivisen kannaksen läpi alas
Koljatinjärvestä ja sai veden virtaamaan rakentamalleen myllylle, jota on siitä
saakka kutsuttu Rautiaisen myllyksi. Nyt mylly on entisöity ja siihen liittyy
retkeilijöiden käyttöön tehtyjä rakenteita, kuten laavu ja pieni autiotupa.
Alueella on myös neuvostoupseerin hautapaikka.

Ennen ja jälkeen myllyn reitti kulkee pääasiassa laajapiirteisiä hiekkakankaita
pitkin. Tyypillistä on ylväs männikkö, jonka läpi aukeaa polveilevia järvinäkymiä
tai avoimia soita suolampineen. Maat ovat Rautiaisen myllyn seudulta
Hyrynsärkälle saakka pääasiassa valtion omistamia ja metsähallituksen hallinnassa.
Suojelualueita ei ole reitin varrella ainuttakaan, vaikka täällä ne olisivat
todella tarpeen reitin vetovoimaisuuden säilyttämiseksi ja parantamiseksi!
Reitiltä on sentään monin paikoin näköyhteys

pohjoispuoliselle Malahvian Natura-alueen luonnontilaisille soille ja metsän-
reunoihin, paikoin ikävästi yli tuoreiden hakkuuaukkojen ja maanmuokkaikkojen.
Lähes säännönmukaisesti reitin varren hongikkoja koristavat siniset ja punaiset
leimikkosuunnitteluun liittyvät kuitunauhat, jotka kieltämättä laajentavat
retkeilijän kokemaa tunneskaalaa, ja siten lisäävät reitin vaikuttavuutta
kulttuurielämyksenä. Ulkomaisille matkailijoille ne mahdollistavat konkreettisen
tutustumisen suomalaiseen valtion harjoittamaan metsätalouteen ja hiilinielu-
politiikkaan ja sen yhteensovittamiseen muiden elinkeinojen toiveiden kanssa.
Reitin oppaat osannevat kertoa myös alueen vesistöjen tilan ja riistalintujen
määrien kehityksestä metsätalouden tultua alueella vallitsevaksi
maankäyttömuodoksi.

Valtionmaiden sisään reitin varrella jäävät Tuppurin tilan maat. Tuppuri on
ollut pieni ja kovaonninen vaara-asutus. Vaaralle oli valmistunut marraskuussa
1939 hieno, uusi päärakennus. Talvisodassa talo oli suomalaisten joukkojen
asemapaikkana ja sai kaksi täysosumaa neuvostopommeista. Talo hajosi kuin
korttitalo ja sotilaita sinkoutui lähimaastoon kymmenien metrien päähän, osa
säilyi ilmalennosta hengissä kertomaan tapahtuneesta.
Myös lukuisat poterokaivannot talonpaikan ympäristössä henkivät sotahistoriaa.
Talvisodan jälkeen tuppurilaiset rakensivat uuden asumuksen, mutta menehtyivät
kahta lasta lukuun ottamatta partisaani-iskussa kesällä 1943. Tilan entiset
pellot on kynnetty metsittämistä varten, mutta metsityskään ei ole onnistunut,
ja monin paikoin vain karuiksi niityiksi muuttuneiden entisten peltojen
kyntövaot muistuttavat metsitysyrityksestä. Toisaalta perhoset ja muut
niittylajit kiittävät ja paikka on säilyttänyt historiallisen ja kulttuurisen
viehätysvoimansa.

Yli-Vuokissa on neljä partisaanien uhrien muistomerkkiä, joista kaksi on
aivan Vienan reitin läheisyydessä ja kaksi muutakin siihen liittyvissä kylissä.
Alueen partisaani-iskuissa ja niistä seuranneissa takaa-ajoissa kuoli
35 suomalaista siviiliä, viisi suomalaissotilasta, seitsemän neuvostosotilasta
ja yksi kokonainen 24-henkinen partisaaniosasto.

Aittojärven seudulle tultaessa reitti kulkee taas Hyryn ja Malahvian kylien
yksityismailla. Täällä reitti on maisemallisesti vaikuttavimmillaan. Massiivisen
Hyrynsärkän harjumuodostelman laelta avautuvat näkymät särkän molemmin puolin
kulkevaan vesistöön – joka on itse asiassa juuri Vienan reitin vesireitti. Myös
edustava Hyryn kylän vaara-asutus näkyy reitille hienosti. Vanhassa,
kelokkoisessa männikössä kulkevalla reitillä kuulee lähinnä hongikon huminaa,
kosken kohinaa ja muita luonnon ääniä. Särkänpolvea lähestyttäessä molemmin
puolin aukeavat laajat jokivarsiniityt, joiden niittohistoriasta kertovat
vieläkin nähtävissä olevat latojen jäänteet.
Tumma joki kiemurtelee luhtaniittyjen poikki. Näiden niittyjen varassa alueella
on aikanaan kukoistanut merkittävä karjatalous, tilat ovat olleet ajan
mittapuun mukaan suuria ja hyvinvoivia. Heinä- ja voikauppa Venäjän puolelle on
lisännyt alueen vaurautta. Ennen sota-aikaa eläneiden aikalaisten mukaan silloin
ei ollut puutetta mistään, aitoissa oli viljaa ja lihaa ja runsaskalaisat
vesistöt soivat antejaan. Alue on ymmärrettävästi ollut vetovoimainen jo
kivikaudella ja ns. lappalaisen asutuksen aikaan. Tästä kertovat myös harjun
laen ikivanhat peuranpyyntikuopat.

Hyrynsärkkien alueellakin ovat yksityiset maanomistajat tarjonneet metsiään
suojeltavaksi METSO-ohjelman kautta, mutta toistaiseksi ei resurssiniukkuuden
kanssa painivan METSO-ohjelman rahoituskyky ole riittänyt suojelupäätöksiin.
Jokivarsiniityillekin olisi madollista elvyttää vanhaa niittokulttuuria
esimerkiksi maatalousluonnon maiseman ja monimuotoisuuden hoidon rahoituksella,
jos vain hakukierroksia vielä järjestetään ja sopivia hakijoita löytyy...
Jännittäviä aikoja ja paikkoja on siis Hyrynsärkälläkin retkeilijälle
tarjottavana, koskaan ei voi etukäteen tiedä minkälaista luontoa alueelta tulee
löytämään…

Särkänpolven vanhan makasiinisataman jälkeen reitti nousee taas valtionmaille,
Syntisenkankaan hongikkoon. Täällä reitin vanha tieluonne näkyy ehkä parhaiten,
rinteeseen aikanaan optimaalisesti lapiotyönä pengerrettyä reittiä voisi
karauttaa vaikkapa parivaljakolla. Malahviantien ylityksen jälkeen reitti seuraa
kankaan ja suon kelokkoista reunaa ja nousee sieltä lopulta metsäautotielle.
Syntisenkankaan ja Viiankijärven rantametsän välille on linjattu noin kilometrin
matkalla metsäautotie suoraan reitin päälle, joten viimeistään tässä kulkijalle
muodostuu kontrasti perinteisen ja nykyaikaisen matkanteon ja maisemien välille.
Tieltä pääsee kuitenkin pian perinteistä reittiä pitkin luppoisessa rantametsässä
sijaitsevaa Viiangin ”satamaan”, josta matka on perinteisesti jatkunut veneellä.
Huikkaus vastarannalle on tuonut paikalle jonkun paikallisen poikasen tarjoaman
venekyydin joko Viiangin kylään tai halutessa suoraan oikoreittiä Viianginjärven
pohjoisrannalle.

Viianginjärvellä ei juuri nykyään ole tarjolla venekyytiä järven yli, joten
kulku Viiangin kylään on järjestettävä itse. Kylässä on nähtävyytenä vanhaan
aittaan aseteltu partisaani-iskusta kertova valokuvanäyttely, sekä partisaani-
iskun muistomerkki. Liputuspäivinä kyläläiset nostavat salkoon Suomen lipun ja
itsenäisyyspäivänä muistomerkille lasketaan havuseppele. Muistomerkin ympäristöä
ja kylän entisiä peltoja ja niiden reunavyöhykkeitä hoidetaan perinnemaisemana.
Vängän ja Viiangin kulttuuriympäristön hoitajat palkittiinkin 2017 valtakunnal-
lisella Vuoden maisemateko -palkinnolla Vienan reitin kylien ja historiallisten
merkkipaikkojen maisemanhoidosta.

Viiangista merkitty reitti jatkuu ensin yksityismaita ja sitten valtion maita
pitkin rajavyöhykkeelle ja edelleen Viianginjärven ympäri valtakunnan rajalle.
Pulkkisenaholla Vienan reitti kulkee kahtena rinnakkaisena väylänä, joilla
näkyy myös alkuperäisiä ristin mallisia reittimerkkejä. Sitkeästi paikallaan
sinnittelevä, tallausta muita kasveja paremmin kestänyt jäkkiheinä kertoo reitin
sijainnista sielläkin, missä varvikko on kulutuksen puutteessa vallannut vanhan
polun. Jäkkituppaat johdattelevat kulkijaa Vängänkylältä valtakunnanrajalle
saakka lähes yhtä uskollisesti kuin vanhat ja uudet reitin varren puihin tehdyt
kirvesmerkitkin. Vanha talvitie näkyy Viianginjärven rannasta Pulkkisenahon
kankaan yli johtavana, melko leveänä avoimena, kannottomana linjana.
Talvisaikaan vanhanajan äänimaisemasta puuttuu täällä enää vain aisakellon
helinä.

Ennen rajan sulkeutumista on nykyisellä rajavyöhykkelläkin ollut toimeliaisuutta:
Välijoen ja Törsämönpuron varren luonnonniityt ja laakeiden kankaiden kaskimaat
ovat antaneet lisätoimeentuloa kievaritalona toimineelle Pulkkisenaution torpalle.
Reittiä pitkin torppaa lähestyttäessä vanha lahopuustoinen luonnonmetsä vaihettuu
vähitellen nuoremmaksi mänty- ja lehtipuuvaltaiseksi, ruohoiseksi kaskimetsäksi.
Viereinen Riihiaho on esimerkki kaskikulttuurista kertovasta Kainuulaisesta
paikannimestä.

Pulkkisenahon torpan rakennusten paikat ovat edelleen nähtävissä, ja romahtaneen
aitan tuohikatto on vastustanut sitkeästi ajan hammasta. Torpan entisillä
pihapelloilla kukkivat päivänkakkarat ja muut niittykasvit, mutta hoidon
puutteessa varvikko ja männyntaimet valtaavat hiljalleen alaa. Reitin varren ja
rantavyöhykkeen puita koristavat eri-ikäiset punaiset ja siniset leimikkonauhat.
Nämä muistuttavat metsähallituksen ja museoviraston kerta toisensa jälkeen
toistunutta vuoropuhelua hakkuiden oikeanlaisesta rajaamisesta tällä kulttuuri-
historiallisesti arvokkaalla alueella.

Suomen luonnonsuojeluliitto ja Kainuun luonnonsuojelupiirikin ovat korostaneet
Vienan reitin varren metsien, soiden, vesistöjen ja kulttuuriympäristöjen
merkitystä luonto- ja kulttuurimatkailulle, ja nimenneet kohteen yhdeksi
sadasta Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden luontohelmestä. Olemme myös
osallistuneet vetoomukseen alueen luonto- ja kulttuuriarvojen suojelemiseksi ja
hoitamiseksi. Vetoomus lähti paikallisten maanomistajien aloitteesta ja sen on
allekirjoittanut yli 50 Vuokin alueen maanomistajaa ja asukasta, sekä joukko
kulttuuri-, matkailu- ja luontoalan järjestöjä ja muita toimijoita. Vetoomus on
luovutettu mm. ympäristö- ja maa- ja metsätalousministerille ja
Metsähallitukselle 13. joulukuuta 2017.

Kuvat Jukka Eskelinen. Teksti S.L. ja J.E.

Kirjallisuus ja lähteet:
Huttunen, Antti 2016: Vienan reitti, muinainen kulkureitti, jota
Lönnrotkin asteli.
https://retkipaikka.fi/vapaa/vienan-reitti- muinainen-valtavayla- jota-lonnrotkin- asteli/

Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät – Blogi Metsähallituksen talousmetsien
kulttuuriperintöinventoinnista 2010 – 201, 2014: Kaikki tiet vievät Vienaan. -
http://kulttuuriperintoinventointi.blogspot.fi/2014/12/kaikki-tiet- vievat-vienaan.html

Kainuun liitto 2017: Vuokin reitti Vienaan – Toimintamalli.
https://www.kainuunliitto.fi/sites/default/files/vuokin_reitti_vienaan_toimintamalli_14062017_webversio.
pdf

Kalevalaseura 2014: Vetoomus: Vienanreitin ja kulttuuriperinnön
suojelemisesta 11.12.2014. -
http://kalevalaseura.fi/2014/12/11/vetoomus-vienanreitin- ja-kulttuuriperinnon- suojelun-puolesta- 11-12-
2014/

Maa- ja kotitalousnaisten tiedote 2017: Vuoden maisemateko 2017 tunnustus
Kainuuseen Vienan reitille. -
https://www.maajakotitalousnaiset.fi/sisalto/vuoden-maisemateko- 2017-tunnustus- kainuuseen-vienan-
reitille-9208

Rytkölä, Heikki 2016: Vienan tiellä.
http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10138/45095/KAIra_5_2006.pdf?sequence=2&isAllowe
d=y

Toivanen, Jouni 2009: Vienan reittien jäljillä – katsaus Vienan kauppareittien
historiaan, merkityksestä Kainuun asutuksessa sekä kartografinen johdatus aiheeseen.
http://www.nba.fi/fi/File/808/vienan-reiteilla.pdf

Useita allekirjoittajia 2017: Vetoomus: Suomussalmella sijaitsevan
Vienan reitin suojelu osana Suomen satavuotisjuhlallisuuksia.