Julkisesti luonnonsuojelija

Luonnonsuojelija-lehti tapasi Juha Kauppisen, jonka tuore Heräämisiä-kirja avaa suomalaisen luonnonsuojeluliikkeen avainhetkiä ja kirjailijan oman luonnonsuojelijaidentiteetin kehittymistä.

Samalla esiin nousevat koko ihmiskuntaa koskettavat perimmäiset kysymykset. Miten yhteiskuntaamme ja talout­tamme täytyy muuttaa, jos haluamme pitää planeetan ekosysteemin elinvoimaisena? Kuka hyötyy siitä, että luonnonsuojelijat esitetään kielteisessä valossa? Miksi tarvitaan uusia mittareita bruttokansantuotteen rinnalle?

Annetaan luonnonsuojelija Kauppisen puhua.

Tavoite

Onko kirjallasi jokin tavoite? Miksi kirjoitit kirjan?

Halusin saada ihmiset ymmärtämään, että luonnonsuojelussa ja luonnonsuojelijoissa ei ole mitään pahaa. Usein he ovat ihmisiä, jotka ovat tajunneet asiat vuosikymmeniä ennen muita. Se, miksi luonnonsuojelijat nähdään kielteisessä mielessä, ei ole sattumaa. Isoille eturyhmille on ollut bisneksen jatkumisen kannalta tärkeää, että luonnonsuojelijat nähdään huonossa valossa.

Toinen puoli on omakohtaisuus: Ensimmäisen kerran tajusin, mitä ihmiset tarkoittavat sanoessaan käsittelevänsä asioita kirjoittamalla. En ollut tun­nistanut sitä aikaisemmin. Nyt kirjan kirjoittamisen jälkeen minulla on ihanan selkeä tunne siitä, mikä oma suhde luonnonsuojeluun on, mikä se on ollut ja miksi.

Kirjassa yhtenä tärkeänä elementtinä on myös dokumentointi. Olen haastatellut 80:tä ihmistä. Sitaatit ja haastatteluiden tallenteet ovat nyt olemassa. Luonnonsuojelukonflikteista on kirjoitettu kohtuullisen vähän valtavirrassa suojelijoiden vääryyden ja voimattomuuden kokemuksen kautta. Joku on mennyt paikalle, tarkkaillut ja kysellyt.

Kirja täyttää aukon, jota Suomessa ei aiemmin ole täytetty.”

Isoille eturyhmille on ollut bisneksen jatkumisen kannalta tärkeää, että luonnonsuojelijat nähdään huonossa valossa.

Luonnonsuojelijuus

Kuka voi sanoa olevansa luonnonsuojelija?  Mitkä ovat mielestäsi kriteerit?

Jokainen päättää itse, onko luonnonsuojelija. Minulle tuli täysin puskista, että niin moni kysyi itseltään, onko luonnonsuojelija-sanan veroinen. Se oli tosi hämmentävää. Kirjaa tehdessä kysyin sitä monelta kymmeneltä ihmiseltä ja sama toistui. En ensin tajunnut, mistä oli kysymys, mutta oivalsin sen jyrkkien, omista mielipiteistään varmojen hahmojen kautta. Linkolamaisten. Pentti Linkola oli kaikki tai ei mitään -hahmo. Olet joko luonnon puolella tai luonnon vihollinen. Itse en ajattele niin.

Ehkei toisaalta ole sattumaa, että moni kokee, ettei ole luonnonsuojelija-tittelin veroinen. Menneinä vuosikymmeninä on ollut paljon keskustelua ja kirjoittelua, missä on arvioitu ihmisten tekojen ja olemisen riittävyyttä. Ehkä se on tarpeellistakin. Muutenhan kaikki voi lopulta olla viherpesua. Olisi terveellistä, että jokainen ihminen miettisi, mitä luonnonsuojelu on. Ja ehkä tulisi siihen tulokseen, että ei ole minun juttuni. Mutta ettei joku muu määrittelisi luonnonsuojelijuutta. Ihmiset eivät saisi luopua omasta määrittelyn ja ajattelun oikeudestaan.

Omalla kohdallani nuorempana, teininä, luontoharrastajana se on ollut puhdasta varovaisuutta. Olin tarkkailija, sivusta seuraaja. Vanhempana, sanotaan kolmekymppisenä, se oli identiteettikysymys. Olen toimittaja, ja se riittää hyvin. Puritaaniseen toimittajaidentiteettiin eivät kuulu pohdinnat siitä, olenko mahdollisesti luonnonsuojelija. Se on automaatio: En ole enkä voi olla. Täytyy skarpata ja olla vahvempi. Olla olematta mitään.

Nykyään ajattelen, että totta kai voi olla toimittaja ja luonnonsuojelija. Tämän planeetan ekosysteemien elinvoimaisena pitäminen ja hallitsemattoman kuumenemisen taltuttaminen on tärkeimpiä asioita. Se, että sanon ja ajattelen niin, on sitä, että olen luonnonsuojelija. Noiden asioiden pitää olla kärjessä. Minun arvomaailmassani ne ovat. Se ei estä minua olemasta toimittaja.”

Ekosysteemien elinvoimaisena pitäminen ja hallitsemattoman kuumenemisen taltuttaminen on tärkeimpiä asioita.

Häpeä

Miksi luonnonsuojelua on pitänyt hävetä Suomessa?

Luonnonsuojeluun liittyvä häpeä johtuu siitä, että luonnonsuojelijoita kohtaan on tunnettu vihaa ja inhoa. Myöhemmin 1900-luvun loppupuolella heille on naureskeltu. On ollut iso valinta olla luonnonsuojelija. Haluan omalla esimerkilläni sanoa, että niin ei tarvitsisi olla. Ei tarvitse hävetä.

Ideaali olisi se, että kaikki ne luonnonystävät, jotka todellisuudessa ovat luonnonsuojelijoita, mutteivät ole tuoneet sitä julki, kehtaisivat ja viitsisivät. Ei kaikkien pidä olla luonnonsuojelijoita, mutta niiden äänien ja arvojen pitäisi olla yhteiskunnassa esillä niin paljon, että se vastaisi todellisuutta. Eli sitä, kuinka paljon todellisuudessa on ihmisiä, jotka asettavat luonnon tosi korkealle prio­riteeteissa.

Olen saanut kirjastani palautetta, että ihmiset ovat oivaltaneet olevansa tällaisia ihmisiä. He ovat miettineet, mikseivät ole tuoneet sitä esille ja huomanneet vähätelleensä sitä puolta itsessään.

Näen esikuvien merkityksen isona. En ala osoitella, mutta sanon, että on yhteisöjä, joissa ei ole juurikaan julkiluonnonsuojelijoita. Luonnonsuojelu on sen verran normaalia toimintaa, että mielestäni sellaisia yhteisöjä ei pitäisi olla. Tähän auttavat esikuvat ja edelläkävijät. Sellaisilla ihmisillä, joita katsotaan ja seurataan, on suuri merkitys.”

Kapitalismi

Miten näet luonnonsuojelijuuden ja kuluttajuuden suhteen?

Luonnonsuojelija on väistämättä myös kuluttaja ja osa kapitalistista järjestelmää. On hienoa, että on ihmisiä, jotka rajoittavat itseään maksimaalisesti ja elävät niin kuin saarnaavat. Arvostan. Mutta meistä kaikista tai riittävän monista ei tule sellaisia. Ratkaisu ongelmiin löytyy muualta. Kohtuullisuudesta. Toisaalta rakenteellisesta yhteiskunnan voimakkaasta rajoittamisesta.

Maailman rikkain yksi prosentti ansaitsee neljäsosan tuloista, ja sillä on hallussaan puolet maailman varallisuudesta. Kapitalismi on rikki; pääoma kasaantuu. Ongelma on absoluuttinen. Se ei ole vain eettinen ongelma, se on tuhlausta.

Tällä hetkellä seuraamme bruttokansantuotetta mittarina, jossa ei ole sisäänrakennettuna sitä tuhoa, jonka se aiheuttaa luonnolle ja ilmastolle. Ei tarvitse kuin katsoa, miten se on toiminut viimeiset 40 vuotta. Surkeasti.

Nykyjärjestelmämme on epäonnistunut, ja sitä pitää korjata. Minulla ei ole ikävä sosialismia ja kommunismia, vaan järjestelmää, jossa keskeisimmät ongelmat saataisiin ratkaistua. Itse olen vetänyt rajan: En voi olla hiljaa tästä asiasta eikä kenenkään pitäisi. Näiden asioiden ääneen sanominen ei vaadi sitä, että on taloustieteilijä.”

Luontosuhde

Väität, että luontosuhteemme on kehittyneempi kuin koskaan.  Milloin syntyi ajatus, että ihminen ei olisi osa luontoa?

Se on syntynyt vähitellen, kun olemme alkaneet raivata itsellemme selvästi rajattua tilaa muusta luonnosta. Sitä voi pitää yhtenä virstanpylväänä. Valistuksen ajan merkittävät ajatukset ja kristinusko ovat olleet tekijöitä, jotka ovat voimistaneet erkaantuneisuutta luonnosta. Ne toivat ajatuksen, että on oikein nähdä luonto ihmisen vihollisena. Edistysajattelu huipentui 1900-luvulla, kun sodan jälkeen ajateltiin, että ihminen kykenee elämään irrallaan luonnon järjestelmistä. Mutta se ei ole mahdollista. Aina kun kasvatamme jotain, olemme ekosysteemissä mukana ja sisällä.

1960-luvun edistysuskon aikana luonnosta irrallaan eläminen on ollut valtavirtainen ajatus. Koko 60-luvun ympäristöheräämisessä, kansainvälisen ympäristöliikkeen synnyssä kyseenalaistettiin ajatus, jossa tekniikka ja edistys vapauttaisivat ihmisen riippuvuussuhteesta luontoon ja ikäänkuin suojelisivat ihmistä luonnolta.

Ajatellaan vaikka havahtumista ympäristömyrkkyihin 60-luvun alusta lähtien. Kun myrkkyjen haitallisuus ihmiselle ja luonnolle kävi ilmi, paljastui samalla, että rakenteet ja valtaa pitävät ihmiset olivat epäonnistuneet. Se oli hetki, jona paljastui, että edistysuskoinen yhteiskunta oli epäonnistunut ihmisen suojelemisessa ja turvaamisessa. Siksi Äänettömän kevään kirjoittanutta Rachel Carsonia vastaan hyökättiin niin silmittömästi.

Nykyäänkin sama ristiriita on rakennettu sisälle kaikkeen keskusteluun siitä, onko jokin aine myrkyllinen vai ei. Ympäristömyrkyistä huolissaan olevia vastaan hyökkäävien peruseetos on sama. He ovat loukkaantuneita edistyneen järjestelmän puolesta. Keskustelu on aina sama, kunnes tulevat tutkimukset, jotka osoittavat, että ’Oho! Ne ovatkin haitallisia’. Tällä hetkellä puhutaan esimerkiksi neonikotinoideista ja glyfosaatista.”

Olen vetänyt rajan: en voi olla hiljaa tästä asiasta eikä kenenkään pitäisi.

Muutos

Miten muutos saadaan aikaan?

Meillä voi olla intuitiivinen ajatus, että jotta jotakin tapahtuu, enemmistön pitäisi ajatella tietyllä tavalla. Ilmastonmuutoksen tai luontokadon hillitsemistä tavoitteleva ihminen saattaa pyörittää päässään levyä, joka kuuluu ’Se pitäisi saada aikaiseksi, mutta sitten ajattelen niitä muutamaa hankalaa ihmisistä, jotka tunnen. Emme ikinä saa niitä muuttumaan, havahtumaan’. Se on turha huoli.

Historian valossa näyttää siltä, että vain 3,5 prosentin väkimäärän mukaan saaminen voi riittää muutoksen syntymiseen. Se on lohdullinen tieto.
On järkevää toimia niin, että saisi muutkin ihmiset toimimaan. Jos näin toimii vaikka kansalaisjärjestöjen kautta, historiasta löytyy osviittaa, että noinkin pieni määrä populaatiosta on riittävä saamaan muutoksen aikaan väkivallattomasti. Siinä toimii riittävän massan ilmiö.

Muutoksessa yhteiskunnan pitäisi tehdä vaikeat valinnat yksilön puolesta. Jos ajattelee, miten suuri tutkijayhteisön yksimielisyys vallitsee siitä, että luonnonvarojen kulutus on liiallista ja päästöjä on leikattava, on yhtä suuret perusteet puuttua rakenteellisesti siihen kuin on puuttua tupakointiin tai autolla ajamiseen ilman turvavyötä.

Pohjalla on kuitenkin talouskasvun vaatimus. Seurauksena olisi konkursseja ja kärsimystä, jos rakennetta noin vain muutettaisiin. Muutoksen on oltava hallittu. Hallittua on vaikkapa se, että turveyrittäjille maksetaan siirtymäajalta korvauksia. Kun ollaan todettu, että jokin elinkeino on hyvin haitallinen ilmastolle, on pystyttävä tekemään muutokset hallitusti. Se on sosiaalisesti tärkeää. Muuten syntyy lisää osattomia ja vihaisia ihmisiä, jotka katkeroituvat – ja se on vaarallista polttoainetta yhteiskunnassa.”

Historiasta löytyy osviittaa, että noinkin pieni määrä populaatiosta on riittävä saaman muutoksen aikaan väkivallattomasti.

Luonnonsuojelun kertomus

Kirjoitat, että luonnon suojelemisen suuri kertomus on kesken. Miten tarina jatkuu?

Suomen suojeluhistoria on kunniakas. Mielestäni on tärkeää tajuta, että Suomi valtiona on tehnyt paljon. On vaadittu paljon. Olemassa olevat mittarit näyttävät kuitenkin valitettavasti siltä, että se ei riitä.

Luonnonsuojelutarinan voi nähdä yhtenä isona tarinana: Ensin on haluttu suojella pieniä näytteitä siitä, mitä luonto on. Yksi luonnontilainen alue aluemetsänhoitajan alueella riitti. On myös suojeltu yksittäisiä puita. Sitten on suojeltu yksittäisiä lajeja – ja onnistuttukin siinä: merikotka, saimaannorppa, valkoselkätikka. 1990-luvulla Naturan myötä on alettu puhua luontotyypeistä ja suotuisan suojelun tasosta.

Tutkimus siitä, mihin suuntaan luontokato ja ilmastonmuutos menevät, osoittaa, että meidän on pystyttävä tekemään vielä isompia toimia. Sitä tarkoitan yhä suurempien realismien haastamisella. Luonnonsuojelun kertomus on kesken.

Uskon, että ihmiset ovat heränneet ekokriisiin, mutteivät siihen, mitä sen taltuttaminen vaatii. Itselläni on tunne, että suurimmat heräämiset ovat vasta edessä. Ne tulevat olemaan kuten kaikki aiemmatkin heräämiset, eli ne aiheuttavat konflikteja, kun business as usual haastetaan. Samalla kaikki tahot, jotka hyötyvät siitä, että asiat menevät entisellään, ärsyyntyvät.

Miksi kaikkea pitää mitata sen mukaan, onko se tärkeää ihmiselle? Jos kysyttäisiin, että onko sinulle ok, että joka yhdeksäs laji katoaa seuraavien 50 vuoden aikana, veikkaan, että aika moni olisi suruissaan.

Kun ajatellaan luonnonsuojelua, paikallistaso on tärkeä. Omilla seuduillaan ja paikkakunnillaan ihmiset tarvitsisivat kanavan, jolla olla mukana muutoksessa. Ekosysteemit ovat olemassa paikallisesti. Niitä täytyy puolustaa paikallisesti. Monilla on siihen hahmottumaton tarve. Luonnonsuojeluliitto voisi olla tähän kanava.”