Itämeren suojelu on kestävyyslaji
Haaveita, Emäsalo 30.8.2008. Kuva: Eero Inkeroinen
10. lokakuuta 2008
Yhteinen Itämeremme on vakavasti sairas – toivottavasti ei kuitenkaan terminaalivaiheessa. On ollut ilahduttavaa havaita, että meren suojeluponnistelut eivät enää ole ”marginaaliryhmien” puuhastelua, vaan meren tila on saanut lähes kaikki huolestumaan. Aktiivisia toimijoita on tullut niin yritysmaailman kuin poliitikkojenkin joukoista. Itse Tasavallan presidentti on omalla arvovallallaan tuonut Itämeren suojelun esille monissa merkittävissä tilanteissa. Erityisesti tällä on ollut merkitystä toimittaessa Itämeren taakan pienentämiseksi yhteistyössä Venäjän ja muiden Itämeren alueen maiden kanssa.
Kansainvälinen yhteistyö on tuonut myös tulosta. Pietarin jätevedenpuhdistuksen tehostuminen on yksi esimerkki toimivasta yritysmaailman, poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen yhteistyöstä. Seuraavana ovat toivottavasti vuorossa Puolan maatalouden päästöt.
Mutta miksi meri sitten yhä oireilee? Pitkä historia jätevesien, ravinnepäästöjen ja turvelietteen loppusijoituspaikkana ei hetkessä poistu, tehtiinpä mitä tahansa. Itämeren tilan kohennustyö on kestävyyslaji, jossa on käytävä päästöjen kimppuun kaikilla tasoilla ja samalla varottava mahdollisten uusien ongelmien aiheuttamista. Ainoa pysyvä keino meren tilan kohentamiseen tulee päästötaakan pysyvästä vähentämisestä. Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi öljykuljetusten lisääntyminen tuo alueelle uusia riskejä. Riskit on minimoitava ja ennalta varauduttava riittävällä tavalla mahdollisiin onnettomuuksiin.
Yleensä Itämerestä keskustellaan yhtenä kokonaisuutena. Tällöin saa helposti kuvan, että kunhan nuo isot saastuttajat tuolla jossakin muualla saadaan kuriin, on meri taas puhdas. On kuitenkin hyvä muistaa, että meidän suomalaisten tavallisesti näkemämme rannikkovesien ongelmat ovat pääosin itse tuottamiamme. Teollisuuden pistekuormitus on toki saatu suurelta osin kuriin – mahtava luonnonsuojeluvoitto sinänsä, mutta päästöt eivät ole loppuneet. Ravinteita ja kiintoainesta karkaa niin maataloudesta, metsätaloudesta, haja-asutuksesta ja turvesoilta. Kaikki nämä pääosin sisävesiin alkuaan päätyvät aineet rasittavat myöhemmin Itämerta.
Maatalouden vesistöpäästöistä huomattava osa tulee varsin pieneltä osalta peltoja. Samaan aikaan perinteisen maatalousympäristöjen lajiston suojelussa on pahoja ongelmia. Olisiko löydettävissä kaikkia hyödyttävä ratkaisu? Mielestäni olisi. Jos ravinnepäästöjen kannalta ongelmallisimmat pellot siirrettäisiin aktiivisen perinneympäristöjen hoidon piiriin, voitaisiin poistaa huomattava osa maatalouden vesistöpäästöistä, suojella kymmeniä uhanalaisia lajeja, säilyttää ihmisten rakastamia perinnemaisemia ja luoda maaseudulle uusi elinkeino kulttuuriympäristöjen hoidossa. Samalla nykyinen maatalouteen kohdistuva syyttävä sormi taipuisi toisaalle.
Myös metsätaloudessa, erityisesti turvemailla, on vielä paljon tehtävää. Kunnostusojitukset vapauttavat haitallisia aineita vesistöihin jopa runsaammin kuin ensimmäinen ojitus aikanaan teki. Vesistöjen suojelumielessäkin olisi syytä palauttaa huomattava osa ojitetuista soistamme takaisin luonnontilaan, ei suinkaan uusia huonosti kannattaneita ojituksia. Tästäkin olisi saatavilla moninkertainen hyöty. Vesien lisäksi hyötyjiä olisivat kesämökkiläiset, virtavesien ja soiden lajisto, ilmasto ja jopa vesistön alajuoksun maanviljelijä, jonka pelloille ojista hulahtavat vedet nyt aiheuttavat kesä- ja talvitulvia, sekä tietysti rannikollamme veneilevä Itämeren virkistyskäyttäjä.
