Sitä saa mitä tilaa
Kalastaja, Pori, Kallo 16.4.2008. Kuva: Mika Parkkali
26. toukokuuta 2008
Meri antaa ja meri ottaa. Se antaa mahdollisuuden virkistäytymiseen, tavaroiden ja ihmisten edulliseen kuljetukseen, kalastukseen ja kalankasvatukseen. Ihmistoiminnasta johtuvan kuormituksen osalta meri on pääasiassa saanut olla ns. ottavana osapuolena. Ja seuraukset tunnetaan.
Jos viime viikkoina käytyä Itämeri-keskustelua tarkastelee, niin päällimmäisenä on monen rannikolla asuvan kaupunkilaisen, veneilijän ja mökkeilijän 1950 ja -60 lukuihin perustuva historiallinen muistikuva kirkkaasta ja raikkaasta, aidosta merestä. Lehtiartikkeleissa on myös mielenkiintoisella tavalla tuotu esille se seikka, että ei suomalainen tai puolalainen salaojia kaivava maanviljelijä tai Somerolla asuva mökkiläinen koe varmaankaan meren rehevöitymistasoa kovinkaan merkittäväksi ilmiöksi – eihän sitä edes näe. Merkittävin ja lähin maisemakokonaisuus on pelto tai savisamea järvenranta. Valtaosa Itämeren valuma-alueiden asukkaista ei siis koskaan koe merta minään merkittävänä virkistäytymisen lähteenä tai huolen aiheena. Siinä se pinta kivasti kimmeltää kun ruotsinlaivan kannella sitä tarkastelee.
Ympäristömuutoksiin liittyvien kokemusten voimakkuus on vahvasti riippuvainen siitä, onko itse siinä läsnä – kasvanut kiinni siihen. Jotta voi kokea sen niin merkittävänä asiana, että hirvittää nähdä sen haavoittuvan ja toisaalta lähteä vaatimaan muutosta.
Ympäristöpolitiikan puhdasoppisessa versiossa meren ei tietenkään sallita rehevöityvän ja kaikki saasteet tulee eliminoida jo ennen vesistöön tai mereen joutumista. Tätä ns. ennakoivaa, ennaltaehkäisevää ympäristöoppia on sovellettu 1960-luvulta lähtien. Tähän päivään asti.
Elämme jotenkin kaksoiselämää: vaalimme meren hyvinvointia ja toisaalta pikku hiljaa se silti ”jonkun” toimesta on muuttunut. Myös yhteiskuntamme on kaksijakoinen: ensin kiellämme kuormituksen ja sitten sallimme sen kun emme muutakaan voi. Vesilakiin kirjattu filosofia toimii juuri näin. Sitä saa mitä tilaa… Ja suurin osa valuma-alueperäisestä kuormituksesta on edelleen lupajärjestelmien ulottumattomissa ja niin tulee olemaankin. On helpompaa kieltää turskan kalastus (sinällään perusteltua) kuin kieltää pilaamasta turskan lisääntymismahdollisuuksia Itämeren pääaltaalla. Syy-seurausketjussa on helpompaa tarttua pienimmän vaivan mukaisiin toimenpiteisiin.
Kestävän kehityksen määrittelyä lukiessa on hyvä huomioida, että ”kestävää on kehitys, joka tyydyttää tämän päivän tarpeet vaarantamatta tulevien sukupolvien mahdollisuudet tyydyttää omia tarpeitaan”. Tämä ns. sosiaalinen dimensio on mielenkiintoinen. Vallassa olleet sukupolvet ja nykyinen sukupolvi on tavallaan tyydyttänyt omat tarpeensa, luonut hyvinvoinnin perustan ja kehittänyt yhteiskuntaa parhaan kykynsä mukaan. Saavutuksilla on sitten myös hintansa. Kysymys kuuluu: voiko nykyinen, ei-äänestysikäinen sukupolvi ja sitä seuraava sukupolvi tyydyttää omia tarpeitaan ja mitkä ne tarpeet silloin ovat? Meressä tai meren äärellä.
Minusta tuntuu, että myös nykyisiä alle kouluikäisiä lapsia itse asiassa kasvatetaan samanlaisen kaavan mukaan kuin edellisiäkin. Kulutus- ja matkustustarpeet eivät osoita suuria muutostrendejä. Jos Saaristomeri ei ole kunnossa, niin mennään sitten muualle. Ympäristötietoisuus sinällään kasvaa, mutta vaihtoehtojen maailmassa löytyy aina pakopaikkoja kun lähiympäristössä ei enää voi virkistäytyä.
Tässä ja nyt olemme tilanteessa, jossa ymmärrys syy-seuraussuhteista on varsin korkeaa tasoa. Samoin keinovalikoimat alkavat tarkentua. Suomessa ja Ruotsissa löytyy jopa poliittista ja asenteellista tahtoa pyrkiä muutokseen – muut Itämeren rantavaltiot tulevat jälkijunassa, valitettavasti.
Suomen ja Ruotsin on ehdottomasti otettava vetäjän roolit Baltic Sea Action Planin (2021) laadinnassa. Myös oman kotimaan toimenpiteisiin tulee edelleen ohjata tukea, ne edesauttavat tavoitteiden saavuttamista. Saaristomeren tilan muuttamiseen meni n. 40 vuotta. Kestää oman aikansa elvyttää sitä.
