Ravinteet viljelykäyttöön
3. syyskuuta 2008
Kun ajattelen Itämerta ja Saaristomerta, ajattelen laajaa luonnonoloiltaan vaihtelevaa monimuotoista valuma-aluetta ja siellä tapahtuvaa toimintaa. Sieltä pellon reunasta, ojan mutkasta tai hakatulta, ojitetulta metsäpalstalta tai asvaltoidun teollisuushallin pihalta vesi lähtee valumaan ja lopulta päätyy mereen. Maatalous on suuri Saaristomeren kuormittaja ja se kuormitus on saatava vähenemään. Siihen tarvitaan kaikki tutut keinot ja mielellään liuta uusia. Mutta mereen vaikuttavat myös kaikki muut valuma-alueen maankäyttömuodot.
Maatalouden ympäristötukea kritisoidaan ihan aiheesta. Tulokset eivät ole odotettuja. Voidaan miettiä olisiko ympäristön tila parempi ilman tukijärjestelmää – tuskin, vaikka ei ole vertailukohdetta, kun tukeen sitoutumattomia on vain vähän. Järjestelmä on jäykkä, byrokraattinen ja varmasti kallis ja sitä voi ja pitää tehostaa ja yksinkertaistaa. Välillä vaikuttaa siltä, että tukijärjestelmää muutetaan lainsäädännön, hallinnoinnin ja valvonnan takia, ympäristö jää sivuun. Jos lasketaan kaikki järjestelmän kustannukset, muutkin kuin tukimäärät, ympäristöhyöty on ollut kovin vaatimaton.
Maanviljelijä tuntee ympäristönsä, mutta tarvitsee lisäksi uskottavaa paikallista tietoa kuormituksesta ja toimiensa vaikutuksista. Jos sanotaan, että Paimionjoki vie Saaristomereen joka vuosi 60 tonnia fosforia ja 780 tonnia typpeä, konkretisoituuko se latvapuron varren viljantuottajalle 100 km:n päässä merestä ja motivoiko toimiin? Viljelijälähtöinen käytännönläheisyys on tarpeen. Mutta myös viljelijöiden on lähdettävä mukaan toimintaan ja tuotava julki hyvät ajatuksensa, joita tiedän heillä olevan. Ei ketään haeta kotoa vesiensuojelutalkoisiin. En pidä hyvänä, että ruuan tuottaja pakotetaan toimenpiteisiin, sillä se pilaisi aikaansaadun hyvän yhteistyön ja oppiminen puolin ja toisin jäisi vähäiseksi.
Kustannustehokkainta on pitää ravinteet viljelykäytössä. Jotta kasvi käyttäisi ravinteet tehokkaasti, maan hyvä kasvukunto on avainasemassa. Sitä pitää vaalia. Maatalouden erityisympäristötuista suojavyöhykkeet ja kosteikot ovat hyviä kuormituksen vähentäjiä oikeissa paikoissa ja pienentävät vaihtelevan sään aiheuttamia kuormituspiikkejä. Esimerkiksi kuivuuden takia huonosti orastuneelle pellolle tuleva rankkasade saa liikkeelle tonneittain ravinnepitoista kiintoainesta, jonka hyvin toteutettu kosteikko voi pidättää.
Jos halutaan vähentää maatalouskuormitusta, siihen on saatava resursseja. Tarvitaan lisää vesiensuojelukeinojen kohdentamista, tehostamista sekä uusien keinojen kokeilua ja niiden arviointia. Yleisiä selvityksiä ja tutkimuksia on paljon, ne eivät veden laatua sinällään paranna. Kuitenkin maatalouden vesiensuojelua, mm tilakohtaista neuvontaa ja vesiensuojelun paikallista ja alueellista kohdentamista edistetään säälittävän pienillä rahoilla ja lyhyillä projekteilla. Ihan kuin vuosikymmenten kuormitus hoidettaisiin parissa vuodessa. Ja vähiä varoja kuluu uusien hankkeiden suunnitteluun ja käynnistämiseen yhä uudelleen. Voiko tästä päätellä, että sitä ei pidetä kovinkaan tärkeänä eikä siihen toistaiseksi haluta panostaa? Moottorientien siltoihin tuntuu löytyvän kymmeniä miljoonia tuosta vaan.
Itämeren ja Saaristomeren hyväksi on jokaisen tehtävä jotakin, ei vain maatalouden harjoittajien. Kiskonjoen latvavesien asukkaita huolettaa, että olemmeko unohtaneet hakkuiden aiheuttama eroosio ja päästöt, nekin päätyvät aikanaan Saaristomereen. Voimme valita, annammeko meremme pilaantua ja katsomme vierestä vai toimimmeko. Vesi on arvokas luonnonvara, sitä ei saa pilata, ei purossa eikä meressä. Emme ole yksin Itämerta likaamassa, muutkin maat siihen osallistuvat, mutta voimme aloittaa omien nurkkien siivouksella, siitä omasta lähiojasta tai lammesta, vaikka se olisi tunnin ajomatkan päässä merestä.
