Onhan hyviäkin muutoksia
30. huhtikuuta 2008
Itämeri oirehtii, eikä sitä käy vähätteleminen. Meren tilasta on syytä olla vakavasti huolissaan. Valitsen nyt kuitenkin toisen näkökulman. Sellaistakin muuttuu, mikä ilahduttaa.
Merellä liikkuessa näkee yhä useammin suuria eläimiä. Kyhmyjoutsen on komea kömpelösti lentoon juokseva kaunotar, ja niitä on jopa ulkosaaristossa. Merihanhet sykähdyttävät muodostaessaan syksyisin äänekkäitä parvia. Merikotkia ja kalasääskiä kaartelee taivaalla. Merimetsot roikottavat siipiään luodoilla ja tekevät arkaaisen näköisiä pesäkolonioita valikoituihin saariin. Harmaahaikaroita näkee usein. Isoja näyttäviä lintuja, jotka maallikkokin havaitsee ja joiden runsastumisesta moni iloitsee.
Iloitsee, jos ei niistä häiriinny. Joutsen on aggressiivinen, merihanhi kakkii rantoja, kotkia vieläkin vihataan ja merimetsoa pidetään tunkeilijana. Hallia kavahdetaan kalaston ja verkkojen surmana, mutta monen merellä liikkuvan mielestä hylkeen näkeminen on elämys.
Tunnettu terveeseen itsetutkiskeluun pakottava määritelmä luonnon hyvästä tilasta menee jokseenkin seuraavasti. Luonto voi hyvin, kun retkeilin alueella ensimmäisen kerran. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, on pääsääntöisesti muutosta huonompaan suuntaan.
Hienoisella jännityksellä odotan, millä tavoin koen merellä liikkuessani Högsåran uudet tuulivoimalat. Ne näkyvät kauas, ja Gullkronan kaunis saaristo on mieliympäristöäni. Häiritsevätkö voimalat, vai oppisiko muuttuneesta näkymästä jopa pitämään?
Ympäristön esteettisessä kokemisessa on mukana aimo annos tietoa, tietoisuutta ja omia arvoja. Nostalgiset viljaa jauhavat tuulimyllyt ovat pidettyjä, vaikka niiden kauneudesta voi olla montaa mieltä. Kalasatamat kuuluvat rannikoille. Mikä ettei tuulivoimaloitten kanssa pärjäisi?
Vanhaan elinkeinomaisemaan kuuluu usein omanlaistaan lajistoa. Minusta on silti hyvä, kun yleinen laidunnuspaine on saaristossa vähentynyt. Kallionkolojen mineraalimaataskuihin on kehittynyt reheviä tiheikköjä, joista laululinnut pitävät.
Mökittymisessäkin on puolensa. Kiva niitä on mereltä käsin katsella ja arvostellakin. Saaristo veneineen ja valkamineen on elävä ja asuttu. Toisaalta mökkien rakentaminen privatisoi rantoja. Veneilijää loukkaa, kun oma luonnonsatama on varattu yksityisrannaksi.
Olisiko meriveden tilan muutoksissa mitään positiivista? Biologinen perustuotanto kasvaa, vesiekosysteemi rehevöityy ja reheviä kasvuympäristöjä yleensä arvostetaan. Letot, lehdot, tulvaniityt… Ei auta – vedessä lilluvat sakeat leväpuurot ovat viisastelevasta perustelustakin huolimatta ankeita.
Ympäristömyrkkyjen kuten DDT:n, PCB:n, elohopean ja nyttemmin myös veneiden pohjamaalien vähenevästä vaikutuksesta voimme kuitenkin iloita.
Roskattomuuskin on jo ilmiö ja ansaitsee kiitoksen niin merellä kulkijoille kuin Roska-Roope -järjestelmälle. Enää vain ulkosaaristossa retkeilijä keksii puhteekseen pullojen ja tossujen keruun rannoilta, kun rahtilaivoilla tapakulttuuri on usein vielä onnettoman suurpiirteistä.
