Fosforitalkoot
Merelle laskeva oja, Karuna 10.7.2008. Kuva: Sarko Sumentola
22. heinäkuuta 2008
Suomen vesiensuojelua on pääosin ohjannut – ja ohjaa vieläkin – vuonna 1961 valmistunut Vesilaki. Valitettavasti, voi Saaristomeren kulkija ja levälauttojen ihmettelijä todeta nyt, lähes 50 vuotta myö-hemmin. Vaikka vesilain turvin on saatu paljon hyvää aikaan, se ei kuitenkaan ole estänyt vesistöjem-me, erityisesti Itämeren, sen rannikoiden eikä Saaristomeren tilan valtavaa huonontumista.
Vesilain vaatimuksesta meillä on investoitu merkittävästi teollisuuden ja yhdyskuntien vesien suoje-luun. Turun ja naapurikuntien sekä teollisuuden jätevesipuhdistamot valmistuivat 1960-luvun lopun ja 1980-luvun alun välisenä aikana. Sitä voidaankin pitää vesilain soveltamisen kulta-aikana koko Suo-messa. Silloin vesistöjen kuormitus väheni lyhyenä ajanjaksona merkittävästi. Vesistöihin joutuvien ravinteiden ja muiden haitta-aineiden, kuten raskasmetallien, määrät putosivat nopeasti. Tulokset näkyi-vät rannikkovesissämme ja vesien tila parani merkittävästi, myös Turussa.
Samaan aikaan käynnistyi kuitenkin toinen vesiluonnon kannalta merkittävä prosessi, maatalouskäytän-töjen voimakas muutos, erityisesti kemikalisoituminen. Siihen ei vesi- eikä muussa ympäristölainsää-dännössä osattu varautua ja sen vaikutukset ovat osoittautuneet ympäristön kannalta arvaamattoman suuriksi. Runsaassa 40 vuodessa on peltoihin kylvetty moninkertaisesti enemmän typpi- ja fosforiravin-teita kuin maaperä on pystynyt pidättämään ja sadon mukana on korjattu pois. Tämän seurauksena on pelloilta sadeveden ja sen mukanaan kuljettamien maahiukkasten myötä siirtynyt tuhansia tonneja ra-vinteita Itämereen seurauksin, jotka valitettavan hyvin tunnemme. Merkittävä osa keinolannoitteilla aikaan saaduksi tarkoitetusta tuotannosta on siis itse asiassa siirtynyt pelloilta meriin!
Saaristomeren rehevöitymistä ei millään lainsäädännöllä ole toistaiseksi pystytty estämään. Mereen tu-lee edelleen liikaa ravinteita, valtaosa maataloudesta. Keinolannoitteiden valmistajat ovat vakuuttaneet asiakkaansa siitä, että voimalannoitus kannattaa, eikä edes EU:n mukanaan tuomat ympäristötuet ja muut keinot ole vielä kääntäneet kehityksen suuntaa.
Rohkaisevia esimerkkejä maataloudesta kuitenkin jo löytyy: yksittäiset viljelijät ovat eri keinoin onnis-tuneet vähentämään merkittävästi peltoviljelyn ravinnehukkaa. Koska näitä hyviä keinoja on tiedossa, Saaristomeri kaipaisikin nyt laaja-alaista vapaaehtoiskampanjaa ravinteiden hukkakäytön edelleen vä-hentämiseksi. Hyvä tavoite olisi, että jokainen Saaristomeren valuma-alueen viljelijä vähentäisi vuotuis-ta fosforin käyttöään esimerkiksi 20 % seuraavien vuosien aikana. Mereen päätyvän fosforin määrä pu-toaisi useita kymmeniä tonneja vuodessa. Se olisi pieni askel yksittäiselle viljelijälle, mutta suuri askel Saaristomeren tervehtymiselle. Ryhdytään fosforin vähentämistalkoisiin!
