Perinnemaisemien luokittelu
Perinnemaisemat ovat perinteiseen maatalouteen liittyvien maankäyttötapojen synnyttämiä maisematyyppejä. Ne voidaan jakaa rakennettuihin perinnemaisemiin ja niitto- ja laiduntalouden synnyttämiin kulttuurivaikutteisiin luontotyyppeihin eli perinnebiotooppeihin. Perinnebiotooppeja ovat esimerkiksi niityt, kedot, hakamaat, kaskimetsät ja metsälaitumet. Rakennettuja perinnemaisemia ovat historialliset rakennukset ja rakennelmat lähiympäristöineen sekä muinaisjäännökset.
Perinnebiotooppeja voidaan luokitella niiden kasvilajiston sekä alueella vallitsevien ekologisten tekijöiden, kuten maaperän kosteuden ja ravinteisuuden, perusteella. Myös alueen maankäytön historian vaikuttaa luokitteluun.
Avoimet perinnebiotoopit
Suurin osa perinnebiotoopeista on erilaisia niittyjä. Niityt ovat yleensä puuttomia tai harvapuustoisia heinä- tai ruohovaltaisia kasviyhdyskuntia. Ne ovat saaneet alkunsa raivaamisen tai kaskeamisen seurauksena. Säännöllinen niitto ja laidunnus ovat vähentäneet maaperän ravinteisuutta ja ylläpitäneet kasvupaikan avoimuutta ja valoisuutta. Tämä on rikastuttanut niittyjen kasvilajistoa. Monipuolinen kasvilajisto elättää niityillä myös suuren määrän päiväperhosia, kovakuoriaisia ja pistiäisiä.
Kedot
Kedot ovat kuivia niittyjä, joita esiintyy hiekkaisilla tai kallioisilla mailla. Kedot ovat usein pinta-alaltaan pieniä ja ne esiintyvät hajanaisina laikkuina muun kasvillisuuden seassa. Perinteisesti ketoja on käytetty etupäässä laitumina. Ketojen maaperä on hyvin niukkaravinteista ja parhaiten niillä viihtyvätkin matalat ruoho- ja heinäkasvit. Kedoilla elää tyypillisesti paljon yksi- tai kaksivuotisia lajeja. Ketoja tavataan koko Suomessa, mutta eniten niitä on Varsinais-Suomesta.
Ketojen tyypillisiä kasvilajeja ovat esimerkiksi ketoneilikka, kissankäpälä, keto-orvokki ja huopakeltano. Heinistä kedoilla viihtyvät parhaiten lampaannata, tuoksusimake ja jäkki. Pitkään laidunnetuilla kedoilla voi usein kasvaa pylväsmäisiä ja pensasmaisia katajia.
Kuvassa Jaakkolan keto, kuvaaja Katja Torkko
Tuoreet niityt
Tuoreet niityt ovat yleisin niittytyyppimme. Tuoreilla niityillä on viljava ja vettä melko hyvin vettä pidättävä maaperä, minkä vuoksi kasvillisuus on rehevämpää kuin kedoilla. Tuoreet niityt ovatkin olleet perinteisen maatalouden parhaita heinämaita. Ne ovat myös lajirikkaimpia perinnebiotooppejamme ja edustavalla tuoreella niityllä voi kasvaa 30-40 kasvilajia neliömetrillä. Tyypillisiä tuoreen niityn kasveja ovat esimerkiksi siankärsämö, päivänkakkara, peurankello, niittyleinikki, nurmirölli, punanata, poimulehdet ja ahomatara. Tuoreita niittyjä esiintyy kaikilla kivennäismaalajeilla koko maassa.
Merenrantaniityt
Merenrantaniittyjä esiintyy suojaisten merenrantojen hienojakoisella maaperällä. Merenrantaniityt kuuluvat merenrantojen luontaiseen kasvillisuuteen, sillä veden korkeusvaihtelut ja jäiden liikkeet pitävät rantoja avoimena. Perinteinen niittäminen ja laidunnus ovat laajentaneet niittyvyöhykettä vedestä maalle sekä lisänneet niittyjen määrää ja monimuotoisuutta.
Merenrantaniittyjen kasvillisuus on rannan suuntaisesti vyöhykkeistä. Matalan veden kasveja ovat tyypillisesti luikat, kaislat ja järviruoko. Maan ja veden vaihettumisvyöhykkeellä yleisimpiä lajeja ovat meri- ja rantaluikka, sarat, suolavihvilä sekä luhtakastikka. Merenrantaniittyjen runsain lajisto löytyy maalta, jossa tavataan esimerkiksi iso- ja pikkurantasappia, vilukkoa, hiirenvirnaa, ketohanhikkia ja lehtovirmajuurta.
Merenrantaniittyjä on koko Suomen rannikkoalueella. Laajoja niittyjä on erityisesti Pohjanlahden rannikolla. Merenrantaniityt ovat luonnonsuojelulain mukaan suojeltuja luontotyyppejä. Luonnontilaisia tai luonnontilaiseen verrattavia merenrantaniittyjä ei saa muuttaa niin, että luontotyypin ominaispiirteiden säilyminen vaarantuu.
Kuvassa Rajalahden merenrantaniitty, kuvaaja Kaija Koski
Järven- ja joenrantaniityt
Järven- ja joenrantaniittyjä esiintyy laakeilla rannoilla vesirajan ja maarannan yläosan välillä. Jokien rannoilla niittovyöhykkeet ovat yleensä kapeita ja katkonaisia ja niiden lajisto vaihtelee eri osissa Suomea. Eteläisen Suomen joenvarsiniityillä esiintyy vesirajassa esimerkiksi viiltosaraa, ruokohelpiä ja kurjenmiekkaa. Näiden yläpuolella kasvaa tavallisimmin mesiangervoa ja nurmilauhaa. Monimuotoisinta kasvillisuus on rannan yläpuolisilla tuoreilla ja kuivahkoilla niityillä.
Järvenrantaniityt ovat usein muodostuneet järven laskun seurauksena. Kasvillisuusvyöhykkeet ovat leveitä ja niiden lajisto on monipuolisempaa kuin joenrantaniityillä. Tyypillisesti järvenrantaniityt ovat suursaravaltaisia. Niiden reunamilla kasvaa usein järviruokoa, järvikaislaa ja järvikortetta. Ylempänä rannalla niittyjen valtalajeja ovat kastikat, nurmilauha tai mesiangervo. Muita rantaniittyjen lajeja ovat esimerkiksi kurjenjalka, rantakukka, ranta-alpi ja raate.
Tulvaniityt
Tulvaniityt ovat suurten säännöstelemättömien jokien tulvakerrostumilla esiintyviä niittyjä, joita on usein laajennettu tulvametsiä ja pajukkoa raivaamalla. Nykyisin tulvaniittyjen luonnollinen tulvarytmi on häiriintynyt jokien säännöstelyn ja ruoppaamisen vuoksi. Hyvin säilyneitä tulvaniittyjä tapaakin enää lähinnä pohjoisten luonnontilaisten jokien varsilla.
Tulvaniittyjen kasvillisuus on vyöhykkeistä ja sitä ravitsee tulvan kasaama liete. Tulvaniittyjen märät ja kosteat järvikorte-, suursara- ja kastikkavyöhykkeet säilyvät useimmiten avoimina ilman hoitoakin. Sen sijaan ylimpien vyöhykkeiden runsasruohoiset niittytyypit tarvitsevat perinteistä käyttöä pysyäkseen avoimina.
Suoniityt
Suoniityiksi luetaan aukeiden neva- tai lettosoiden luonnonniityt sekä niityt, jotka ovat syntyneet kytöviljelyn seurauksena. Avosoita on hyödynnetty niittämällä koko maassa, mutta erityisen paljon suoniittyjä ylläpidettiin Pohjois-Suomessa. Suoperäisiä niittyjä raivattiin ja niiden tuottoa parannettiin useimmiten patoamalla laskupuro siten, että niitty jäi veden alle muutamaksi vuodeksi. Tällöin puut, pensaat ja sammalet hävisivät. Myös itse niittäminen vaikutti suon kasvillisuuteen voimakkaasti, lähinnä lisäämällä heinien ja sarojen määrää. Lyhytikäiset ruohot, kuten vilukko, lettorikko ja kämmekät viihtyivät suoniityillä hyvin.
Perinteisessä käytössä olevia suoniittyjä ei Suomessa enää ole. Pohjanmaalla, Koillismaalla ja Perä-Pohjolassa on kuitenkin jäljellä niittokäytössä olleita soita, joilla on säilynyt niittämisen aikaisia rakenteita, kuten patoja.
Nummet
Nummet ovat puuttomia varpuvaltaista alueita, joita esiintyy saaristossa ja rannikolla useimmiten hiekkaisilla mailla. Alkuperäiset metsät ovat hävinneet näiltä alueilta laidunnuksen, hakkuiden ja kulotuksen seurauksena. Suurin osa nummista on kataja-, kanerva- ja variksenmarjavaltaisia.
Puustoiset perinnebiotoopit
Hakamaat
Hakamaa on karjalaidun, jonka puustoa on harvennettu rehutuotannon parantamiseksi. Hakamailla niittykasvillisuus on aina runsaampaa kuin metsäkasvillisuus ja puuston peittävyys on korkeintaan kolmannes pinta-alasta. Hyvä hakamaa-alue on puustoltaan vaihteleva ja suhteellisen harva. Haat ovat yleensä olleet aidattuja toisin kuin metsälaitumet, joilla karja on kulkenut vapaasti.
Hakamailla tyypillisesti eläviä kasveja ovat nurmirölli, lampaannata, poimulehdet, ahomansikka, metsäkurjenpolvi, nurmitädyke, ahomatara ja nurmitatar. Laajoja ja edustavia hakamaita on Suomessa jäljellä enää vähän.
Kuvassa Vähäkankaan hakamaa, kuvaaja Kaija Koski
Metsälaitumet
Metsälaitumet ovat karjan laiduntamia metsäalueita ja niillä puuston peittävyys on suurempi kuin hakamailla. Metsälaitumen kasvillisuudessa vallitsevat tavalliset metsäkasvit ja niittykasveja kasvaa lähinnä puuston lomassa esiintyvissä niittymäisissä laikuissa. Pitkään laidunkäytössä olleen metsälaitumen puusto on talousmetsää monipuolisempaa ja ikärakenteeltaan vaihtelevampaa. Edustavan metsälaitumen tunnusmerkkejä ovat myös kookkaat muurahaispesät, karjapolut ja metsälaitumille tyypillinen sienilajisto.
Metsälaitumen kasvillisuus on riippuvainen ensisijaisesti alueen metsätyypistä. Metsälaitumilla viihtyviä niittykasveja ovat esimerkiksi niittynurmikka, rönsyleinikki, ahomansikka, nurmitädyke, päivänkakkara ja niittyleinikki. Perinteisen maatalouden aikaan karjaa laidunnettiin ensisijaisesti nimenomaan metsälaitumilla ja karja päästettiin niityille vasta heinä-elokuun vaihteessa niiton jälkeen.
Kaskimetsät
Kaskimetsät ovat entisille kaskille kasvaneita lehtipuuvaltaisia metsiä. Kaskimetsissä esiintyy kangasmetsälajiston rinnalla runsaasti heiniä ja ruohoja. Puustossa vallitsevat lajit ovat yleensä harmaaleppä tai koivu.
Lehdesniityt
Lehdesniityt ovat puustoisia niittyjä. Niille ovat tunnusomaisia lehdesten keräämisen vuoksi kynttelikkömäisesti haarautuvat lehtipuut. Lehdeksiä on kerätty lisäravinnoksi karjalle, erityisesti lampaille. Lehdesmetsät olivatkin vanhakantaisen maanviljelyksen aikaan tärkein karjan rehun tuottaja heti niittyjen jälkeen.
Lehdekset kerättiin niiton jälkeen heinäkuun lopulla. Puita myös latvottiin tarkoituksellisesti, jotta lehdessato olisi ollut mahdollisimman hyvä. Tämä muokkasi puut matalakasvuisiksi ja runsaslatvuksisiksi. Puusto ja pensaikko lehdesniityillä on raivattu niin aukkoiseksi, että puiden välit on voitu mahdollisimman tarkkaan niittää. Niiton jälkeen niitä on usein vielä laidunnettu loppukesän ajan. Lehdesniittyjen hyvä heinäntuotto perustui rehevään kasvualustaan sekä puista ja pensaista putoavien lehtien rehevöittävään vaikutukseen.
Vanhoja lehdesniittyjä löytyy lähinnä Lounais-Suomesta, erityisesti saaristosta. Lehdesniityt ovat luonnonsuojelulain mukaan suojeltuja luontotyyppejä. Suojellulla lehdesniityllä on oltava vähintään viisi lehdestettyä puuta hehtaarilla.
