Vieraslaji vai tulokaslaji?

Vieraslaji on alueen luontoon alun perin kuulumaton laji, joka ei olisi pystynyt leviämään uudelle elinalueelle omin neuvoin. Se on ylittänyt luontaiset leviämisesteet, kuten mantereen, meren tai vuoriston ihmisen tietoisella tai tahattomalla vaikutuksella. Jotkut vieraslajit vakiintuvat uuteen ympäristöön jäädäkseen, toisten esiintyminen jää lyhytaikaiseksi tai kertaluonteiseksi tai on riippuvainen siitä, että lajin yksilöitä tuodaan alueelle yhä uudestaan.

Tulokaslajiksi kutsutaan lajia, joka leviää alueelle luonnollisesti ilman ihmisen apua lähialueilta esimerkiksi lämpöoloiltaan suotuisina vuosina tai ajankohtina. Myös muuttolinnut ja merivirrat kuljettavat lajeja luontaisesti. Monien lajien levinneisyysalue on luontaisesti laajenemassa lähialueilta maahamme. Muun muassa neitoperhonen vakiintui Suomen lajistoon 1970-luvulla etelästä käsin ensin Ahvenanmaalle ja lopulta Lappiin saakka.

Englannin kielessä vieraslajeista käytetään usein nimitystä invasive alien species, johon liittyvät leviävyyden ja usein myös haitallisuuden merkitykset. Suomessa ongelmallisia vieraslajeja sanotaan haitallisiksi vieraslajeiksi.

 

 

Kuva: Koristekasvina käytetty komealupiini (Lupinus polyphyllus) on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Se on levinnyt rauta- ja maanteitä pitkin koko Etelä- ja Keski-Suomeen. Laji on suomalaisen kotoperäisen niittylajiston kannalta ongelmallinen: se sitoo typpeä ilmasta rehevöittäen kasvupaikkaa ja tehden sen ketokasveille ja niitä käyttäville hyönteisille sopimattomaksi. Lupiini leviää erittäin tehokkaasti ja muodostaa kasvustoja, jotka näivettävät alueelta kaikki muut kasvit. Lupiinia on vaikeaa poistaa alueelta, johon se on levinnyt. Kuvaliiteri / Jarmo Saarinen

 

Tuhoisa tulokas tai sopuisa sopeutuja

Kaikki tulokkaat eivät ole haitallisia, mutta monet vieraslajit aiheuttavat huomattavaa ekologista haittaa alkuperäisluonnolle ja jotkut myös merkittävää taloudellista vahinkoa ihmiselle. Suomessa on tällä hetkellä noin 120 haitallista vieraslajia. Niistä merkittävä osa, noin 80, on kasvitauteja ja -tuholaisia, jotka uhkaavat alkuperäiskasveja ja jopa ruuantuotantoa.

Usein vieraslajit ryhtyvät kilpailemaan ravinnosta ja elintilasta alkuperäisten lajien kanssa, saalistavat niitä tai muuttavat elinympäristön rakennetta. Vieraslaji saattaa myös risteytyä alkuperäisen lajin kanssa tai levittää vieraita tauteja ja loisia. Etenkin mantereelta toiselle siirretyiltä lajeilta puuttuvat usein uudessa ympäristössä luontaiset viholliset, pedot tai loiset, jotka säätelisivät lajin määrää. Vieraslajilla saattaa olla sama ekologinen lokero kuin alkuperäisellä lajilla, jolloin uusi laji voi jopa aiheuttaa alkuperäisen lajin sukupuuton tai ainakin supistaa sen elinaluetta merkittävästi.

Joskus vieraslaji löytää paikkansa uudessa ympäristössä pehmeämmin. Esimerkiksi valkohäntäkauris on sopeutunut hyvin Suomen luontoon syrjäyttämättä kotimaisia lajeja. Ensimmäiset valkohäntäkauriit tuotiin Atlantin takaa Yhdysvaltojen Minnesotasta lahjana suomalaisilta siirtolaisilta vanhalle kotimaalle vuonna 1930.

 

Puutarhakarkulaisia ja salamatkustajia

Vieraslajit eivät useinkaan leviä pysyvästi alueelle yhdellä rysäyksellä, vaan lajin levittäytyminen tapahtuu vähitellen. Pohjoiset olosuhteemme pitävät usein huolen siitä, etteivät lajin yksilöt joko selviä talvestamme, tai ne eivät ehdi tuottaa jälkeläisiä tai siemeniä lyhyen kesämme aikana. Ilmaston muuttuessa lämpimämmäksi vieraslajien määrän arvioidaan kasvavan meilläkin.

Laivat tarjoavat otolliset olosuhteet monille meressä eläville vapaamatkustajille joko painolastitankeissa, tankkien pohjalle kertyneessä lietteessä tai laivan pohjan päällyskasvustossa. Laivaliikenteen määrä kasvaa jatkuvasti, mikä merkitsee painolastiveden ja Itämeren vieraslajien määrän kasvua. Viimeisten 15 vuoden aikana Itämereen on saapunut yli 90 uutta lajia, joista noin 70 kuuluu edelleen vakinaiseen lajistoon. Tunnetuimpia Itämereen vakiintuneita lajeja ovat merirokko, amerikanmonisukasmato ja petovesikirppu.

Aikojen kuluessa maahamme on tuotu uusia kasvilajikkeita joko puutarhoihin tai ruoantuotantoon tiedostamatta täysin niiden vaikutuksia alkuperäisluontoon. Lukuisat vieraslajikasvit ovat levinneet luontoomme nimenomaan puutarhojen istutuksilta: lupiini, kurtturuusu, jättipalsami ja jättiputki syrjäyttävät voimakkaasti alkuperäisiä kasvilajejamme.

Viattomana tarkoituksena on ollut myös alkuperäisluonnon rikastuttaminen ja taloudellinen hyöty uusista riista- tai kalalajeista. Piisami istutettiin luontoomme sen pöyheän turkin takia riistaeläimeksi 1920-luvulla, kanadanhanhesta haviteltiin riistalintua ja se asettuikin Suomeen pysyvästi. Helsingin seudulla viime vuosina huippuvauhtia runsastunut kani on luontoon hylättyjen tai karanneiden lemmikkikanien jälkikasvua ja hyötyy nyt ilmaston lämpenemisestä. Nykyään myös internetin välityksellä voi ostaa eksoottisia kasvinsiemeniä, lemmikkieläimiä tai eläviä syöttejä ilman mitään kansainvälisiä rajoituksia.

 

Vieraslajit vaativat toimia

Luonnonsuojelulaki kieltää vierasperäisten lajien levittämisen luontoon, jos on olemassa vaara, että niistä voi syntyä pysyvä kanta. Vieraslajien leviämisen estäminen on helpompaa ja huomattavasti halvempaa kuin vieraslajien aiheuttamien ongelmien ratkaisu jälkikäteen. Vieraslajien vakiintuneiden kantojen hävittäminen on erittäin kallista ja usein miltei mahdotonta. Siksi tarvitaan vieraslajien vaikutusten tutkimusta sekä niiden torjuntaan ja valvontaan liittyvää tiedotusta ja koulutusta. Valmisteilla oleva Suomen kansallinen vieraslajistrategia antaa osaltaan ratkaisuja vieraslajien hallintaan.

 

Mitä sinä voit tehdä?

• Suosi luonnonvaraisia kukkakasveja ulkomaisten koristekasvien sijaan. Niistä perhosetkin pitävät.
• Puutarhakarkulaisten välttämiseksi puutarhajäte on suositeltavaa hävittää kompostoimalla, hakettamalla tai käsittelemällä se muuten syntypaikassaan eli puutarhassa. Juurakoista tai versoista leviävät kasvit voi tappaa kuivattamalla ne auringossa ennen kompostiin laittoa. Siemenistä lisääntyvät kasvit kannattaa kompostoida ennen siementen kypsymistä.
• Jos puutarhajätettä joudutaan kuljettamaan, se tulee pakata siten, että kypsät siemenet eivät pääse varisemaan ympäristöön.
• Älä varastoi kompostimaata tai puutarhajätettä ojan tai puron varrella, jotta siemenet eivät kulkeutuisi uusille kasvupaikoille.
  
• Täyttömaata ostaessa kannattaa selvittää maan alkuperä. Maa-aines, jossa on hankalasti hävitettävän kasvilajin juuria tai siemeniä, tulee peittää riittävän paksulla maakerroksella.
• Hankalimpien lajien, kuten jättiputken, siemenet suositellaan hävitettäväksi polttamalla.
• Älä päästä lemmikkieläimiä vapaaksi luontoon.
  
• Osallistu luonnonsuojelupiirien ja -yhdistysten järjestämiin vieraslajitalkoisiin, joissa haitallisia vieraslajeja poistetaan alkuperäisluonnosta. Lisätietoa: Luonnonsuojeluliiton piirit ja yhdistykset
  

 

Esimerkkejä Suomen vieraslajeista

Täplärapu (Pacifastacus leniusculus) on Pohjois-Amerikasta peräisin oleva rapulaji, joka tuotiin 1960-luvulla Ruotsiin ja Suomeen korvaamaan rapuruton tuhoamaa alkuperäistä jokirapukantaa. Useimmat täplärapukantamme ovat rapuruton kantajia, mutta eivät itse sairastu siihen. Täplärapu levittääkin samoille elinalueille joutuessaan rapuruttoa jokirapuun, joka on alttiimpi taudille. Näin täplärapu syrjäyttää alkuperäislajiamme jokirapua.

Kanadanhanhi (Branta canadensis) on alun perin pohjoisamerikkalainen laji, joka tuotiin Eurooppaan 1600-luvulla puisto- ja riistalinnuksi. Metsästäjien tekemät istutukset etelärannikollamme 1960-1970-luvuilla johtivat kannan nopeaan runsastumiseen. Kanadanhanhi onkin saavuttanut vakaan aseman Suomen linnustossa. Se on elinympäristövaatimuksiltaan sangen mukautuvainen ja sitä tavataankin aina ulkosaariston karuilta luodoilta sisämaan reheville lintuvesille. Nykyisin Suomessa pesii jo noin 3000-3500 paria. Kanadanhanhi aiheuttaa haittaa lähinnä ihmiselle. Ne sotkevat jätöksillään muun muassa uimarantoja ja puistoja ja aiheuttavat viljelyksille paikoin pahastikin vahinkoa.

 

Kanadanmajava (Castor canadensis) tuli Suomeen 1930-luvulla vahingossa euroopanmajavan palautusistutusten yhteydessä. Vasta vuosikymmenten päästä paljastui, että kyseessä olikin täysin eri laji. Lajit eivät risteydy keskenään, mutta kanadanmajava vie euroopanmajavalta elintilaa. Euroopanmajavia on Suomessa noin 1500 yksilöä, kanadanmajavia 12 000 yksilöä. Kanadanmajava on leviämässä Suomesta myös Ruotsiin.

 

Minkki. Suomen minkkikanta (Mustela vison) on saanut alkunsa turkistarhoista karanneista yksilöistä. Alun perin minkki on kotoisin Pohjois-Amerikasta ja se tuotiin Suomeen 1930-luvulla. Tällä hetkellä hyvinkin elinvoimainen minkkikanta kattaa koko Suomen. Minkki on monipuolinen saalistaja, jonka saaliiksi joutuu runsaasti vesilintujen munia ja poikasia. Saalistus vaikuttaa voimakkaasti etenkin joihinkin saaristolintuihin, kuten riskilään. Linnustonsuojelu onkin yksi tärkeimpiä syitä karsia maamme minkkikantaa. Minkki on myös osaltaan syyllinen vesikon katoamiseen Suomesta; nykyisin vesikko on vaarassa kadota koko Euroopasta.

 

Jättipalsami (Impatiens glanduleuse/glandulifera) on kotoisin Himalajan rinteiden puronvarsilta Intiasta ja on tuotu Suomeen koristekasviksi 1800-luvun lopulla. Kasvia viljeltiin aluksi vain kasvitieteellisissä puutarhoissa, mutta nykyään sitä tapaa laajalti myös luonnossa. Jättipalsami on erittäin tehokas viemään muun kasvillisuuden elintilan ja se valtaa erityisesti vesistöjen rantoja. Useissa maissa käytetään vuosittain suuria rahasummia jättipalsamin kasvustojen hävittämiseen.

 

Kurtturuusu (Rosa rugosa) on Japanista tuotu merenrantakasvi, jota on käytetty moottoriteiden keskikaistojen maisemointiin ja koristamiseen. Erittäin voimakaskasvuinen ja peittävä pensas leviää lintujen mukana valtavaa vauhtia rannoille ja rantojen yläpuolisille niityille. Se valtaa tilaa alkuperäisiltä ja harvinaisilta kasveilta ja hyönteisiltä. Hiekkarannoille asetuttuaan kasvi muodostaa laajoja, läpipääsemättömiä tiheikköjä aiheuttaen huomattavaa haittaa myös rantojen virkistyskäytölle.

Merirokko (Balanus improvisus) on pieni siimajalkainen äyriäinen. Merirokko levisi Suomeen laivojen ja veneiden pohjissa Pohjois-Amerikasta 1840-luvulla. Nykyisin laji on hyvin yleinen. Merirokko muuttaa meren rannikkoalueen kovien pohjien lajistosuhteita. Se aiheuttaa riesaa myös ihmiselle kiinnittymällä alusten pohjiin. Laivaliikenteen kustannukset kasvavat, kun laivojen rungot on puhdistettava virtausvastusta ja polttoaineen kulutusta lisäävistä merirokoista. Lisäksi joudutaan käyttämään myrkkymaaleja, jotka ovat vesieliöille haitallisia.

Petovesikirppu (Cercopagis pengoi) on suuri planktonäyriäinen. Laji on kotoisin Kaspianmeren ja Mustanmeren alueelta. Petovesikirppu havaittiin ensimmäisen kerran Suomessa kesällä 1995. Se suosii murtovettä, mutta tulee toimeen myös järvissä. Petovesikirppu voi muuttaa suurestikin Itämeren ravintoverkkoja. Se kilpailee kalojen kanssa ravintonaan käyttämästä eläinplanktonista. Veden eliömaailman tasapaino voi järkkyä paljonkin, sillä laji syö pienempiä vesikirppuja, jotka puolestaan syövät leviä. Lajin massaesiintymät ovat suureksi haitaksi kalastukselle, koska ne tukkivat verkkoja, lohiloukkuja ja silakkatrooleja.

Lisätietoa

• Tutustu Helsingin villikaniongelmaan ja lue Suomen luonnon (9/2008) artikkeli Kauhea kaniini! Samassa numerossa on myös juttu lurjusmaisesta lupiinista: "Tienvarteen kylvetyltä kedolta löytyi 10 vuotta sitten yksi lupiini. Kun sitä ei älytty kitkeä pois, kukoistava keto menetettiin ja työ valui hukkaan."

Kuvat: Kuvaliiteri/LKA