Sijainti: Pääsivu / Luonnonsuojelija / Lehtiarkisto / 2016 / 4/2016 / Poroaidan takaa

Poroaidan takaa

Poroaidan takaa

Teksti Riikka Kaartinen ja kuvitus Anne Stolt.

Lue myös: Miten ylilaidunnusongelma ratkaistaan?

Porokeskustelu on käynyt loppuvuoden kuumana. Sanotaan, että poroja on liikaa
ja ylilaidunnus uhkaa Lapin luontoa. Mistä on oikein kyse?

Moni on nähnyt valokuvan porojäkäliköstä kahdelta puolelta poroaitaa. Se näyttää melkein mustavalkoiselta. Toinen puoli on kaluttu puhtaaksi, ja toinen on tiheän valkean jäkälämaton peitossa. Näky kuvastaa syksyllä mediassa käytyä kiivasta keskustelua poronhoidon vaikutuksista. On sanottu, että Lapissa tallustaa enemmän poroja kuin luonto kestää.


Ylilaidunnus tietyillä alueilla on selvää, mutta ei koko totuus. Vaikeampi on määritellä, kuinka paljon poroja on liikaa, ja mikä on paras tapa rajoittaa porojen määrää ja tehdä poronhoidosta kestävämpää. 

Petokysymys on vielä oma lukunsa. Nyt ei mennä siihen.

Poronhoidon ongelma ei ole yksinkertainen, sillä siihen kietoutuu niin kulttuurisia kuin yhteiskunnallisiakin ilmiöitä. Porojen kanssa tilasta taistelevat muut maankäyttömuodot, kuten matkailu, rakentaminen, metsähakkuut ja tiet. Etelämpänä myös kaivokset pirstovat porolaitumia.

Porojen erotus 

”Syksy on kiireisin aika vuodesta, se kolme viikkoa”, kertoo poroisäntä Vesa Länsman Utsjoelta. 

Hän kuuluu nykyään vähemmistöön, sillä neljä viidestä poronhoitajasta on suomalaisia, vaikka poronhoito on alun perin ollut osa saamelaista kulttuuria.

Länsman kertoo, että syyskuun aikana porot kerätään aitaan eli erotukseen. Siinä valitaan teuraaksi menevät niistä, jotka jäävät jatkamaan sukua seuraavana keväänä. Eloon jääviä kutsutaan eloporoiksi. Maa- ja metsätalousministeriö on määritellyt, kuinka paljon eloporoja eri paliskunnissa saa olla.

Ensimmäinen poronhoitolaki säädettiin 1930-luvulla. Siinä määriteltiin ensimmäisen kerran, miten paljon paliskunnilla saa olla poroja teurastuksen jälkeen. Mitä lainsäätäjät tuolloin tiesivät porolaidunten kantokyvystä? Poronhoidon historia oli nuori, ja porokannoissa oli suuria vaihteluita: taudit, loiset, pedot ja erityisesti jäätalvet verottivat poroja.

”Maksimiporomäärien taustalla oli todennäköisesti tieto poromääristä hyvinä vuosina”, Luonnonvarakeskuksen porolaidunnustutkija Jouko Kumpula arvelee. 

Sittemmin viranomaisten asettama suurin sallittu porojen määrä on noussut ja laskenut moneen kertaan.

Kaldoaivin paliskunnassa kymmenkunta miestä kerää suurimman osan poroista vain viiden päivän aikana. Siihen ei kauan mene; pinta-alaltaan Kaldoaivi vastaa neljäsosaa Uudenmaan maakunnasta. 

”Se on nopeaa, meillä on niin kehittynyt se homma”, Länsman kertoo.

Seuraavan kymmenen päivän aikana porot erotellaan aidassa ja teurastukset aloitetaan.

”Kun tulee lunta ja hyvät kelkkakelit, kerätään loput porot”, Länsman jatkaa. 

Yleensä suurin osa poroista teurastetaan ennen joulua. Pieni osa työstä jää keväälle. Erotuksessa mukana on koko perhe, ja viimeiset 15 vuotta lapset ovat Kaldoaivissa saaneet käydä koulua erotuspaikalla. Kun Länsman oli itse lapsi, oli tilanne toinen.

”Mulla saattoi käydä ennemminkin niin, että erotusaikaan en ollut koulussa vaan karkasin”, Länsman nauraa. 

Ammatinvalinta olikin selvä: ”Ei käynyt mielessäkään, että pitäisi lähteä johonkin muualle.”

Laidunnus muokkaa luontoa

Lukuisten tutkimusten mukaan porojen laidunnus muokkaa koko tunturiluontoa, erityisesti karuja alueita. Vaikutukset ovat kuitenkin moninaisia, mikä usein ylilaidunnuskeskustelussa unohtuu. Porojen laidunnus säätelee eri kasveja eri tavalla, ja sen vaikutus riippuu porojen määrän lisäksi esimerkiksi alueen rehevyydestä, keskilämpötilasta ja erityisesti laidunkierron käytöstä.

Laidunkierrossa porot laiduntavat vuodenaikojen mukaan eri alueilla. Kesäisin porot suosivat vehreämpiä laitumia kuten jokivarsia ja talvella pehmeälumisia jäkäläkankaita, jossa ne kaivavat lumen alta jäkälää ravinnoksi. Jos porot laiduntavat vuoden ympäri samoilla alueilla, ne tallovat kesällä talvilaitumien kuivat jäkälät rikki.

Laiduntutkija Kumpulan mukaan porojen kesäaikainen laidunnus kuluttaa jäkäliköitä seitsemän kertaa voimakkaammin kuin talviaikainen laidunnus.

”Laidunkiertojärjestelmä on  perinteinen tapa paimentaa poroja. Se on käytössä nykyisin jo useassa saamelaisten kotiseutualueen paliskunnassa”, kertoo poropaimentolaisuuden tutkija Klemetti Näkkäläjärvi Lapin yliopistosta. 

Suomen puoleisen poronhoidon muutti 1850-luvulla tapahtunut rajasulku, jonka jälkeen porot eivät päässeet enää kesäksi laiduntamaan Jäämeren rannalle.

Näkkäläjärvi selittää, että laidunkierto on toimiva malli, mutta sen toteutus on hankalaa ilman paliskuntien sisäisiä laidunaitoja.

Länsman on laidunkierrosta eri mieltä.

”Mitä enemmän tehdään laidunkiertoaitoja, sitä  enemmän se pilaa laitumia”, hän väittää. 

Länsman kertoo, että porojen vaistot pakkaavat eläimet aidan tuntumaan, kun ne pyrkivät vaeltamaan loppukesällä talvilaitumille, ja porot päätyvät kävelemään edestakaisin aidanviertä. Juuri näin on ehkä syntynyt kuva hurjasta ylilaidunnuksesta poroaidan vieressä, jossa toinen puoli on valkoisenaan jäkälää ja toinen syöty ja tallottu mustaksi. Aitojen sijoittelulla onkin merkitys laidunkierron onnistumisessa. 

Selvimmin ylilaidunnus vaikuttaa juuri jäkäliin: se on vähentänyt maajäkälien runsautta niin, että laidunnus näkyy tietyillä alueilla jopa satelliittikuvissa. 

Voimakas laidunnus näkyy myös muiden lajien, kuten riekkojen, ja joidenkin kasvien ja hyönteisten, lajimäärän tai lajien runsauden vähenemisenä. Myös alueet, joiden kautta poroja paimennetaan laitumilta toisille, voivat olla muuta maastoa kuluneempia. 

Porojen tiedetään toisinaan lisäävän kasvilajiston monimuotoisuutta. Luonto voi myös kestää ajoittain – mutta ei jatkuvasti – suurtakin laidunnuspainetta ilman kulumista. Laidunkierrolla ja laidunnuksen voimakkuudella on tähän suuri vaikutus. 

Viimeaikaisissa tutkimuksissa on myös todettu, että paimennukseen ja hyvään laidunkiertoon perustuva poronhoito jopa ehkäisee lämpenevän ilmaston aiheuttamaa pusikoitumista. 

 Kattavan kokonaistilanteen arvioiminen ei ole yksiselitteistä. Viimeaikaiset tutkimukset painottavatkin porolaidunnuksen mitoittamista paikallisiin olosuhteisiin.

Talvella porot ovat tunturissa

Syksyisten erotusten jälkeen teurastukset saadaan valmiiksi ennen joulua. 

”Sitten meillä alkaa pitkät vapaat”, Länsman kertoo. 

Porot laiduntavat vapaasti tunturissa maaliskuun loppupuolelle, kunnes ne kerätään taas aitaan. Sieltä ne viedään tokkakunnittain talvilaitumille. Tokkakunta on saamelaisten poromiesten porukka, joka muodostuu esimerkiksi kylän tai suvun jäsenistä.

Tokkakunnat vievät poronsa omille kevätpaimennuspaikoilleen, joissa on hyvä kaivos, eli pehmeää lunta, jonka alta poron on helpompi kaivaa jäkälä esiin. Länsman toteaa, että heinää annetaan lisäruokana, mutta korostaa että vain vähän. 

”Heinällä saamme ohjattua porot sinne, missä on hyvä kaivos”, hän selittää.

Kevättalven paimentaminen ja ruokinta kestää kuukauden verran.

Myös porojen lisäruokinta liittyy keskusteluun ylilaidunnuksesta. Aiemmin voitiin määritellä ylilaidunnus mittaamalla jäkälän määrää talvilaitumilla eli tutkimalla, selviävätkö porot sen turvin yli talven. 

Nykyisin suurikin määrä poroja selviää talvesta ruokinnan avulla jäkäliköiden kunnosta huolimatta, ja teuraaksi menevien vasojen painot pysyvät korkeina. Kun poroja hoidetaan, on siis vaikeampi tehdä niiden kunnon perusteella päätelmiä laidunten tilasta. Porokanta voi olla jatkuvasti korkealla, koska luonnossa populaatioita säätelevät tekijät, kuten sairaudet, ravinnon saatavuus tai huonot talviolosuhteet eivät rajoita sitä. 

Ennen poroille tyypilliset suuret kannanvaihtelut ovat kadonneet. Se takaa toki poronhoitajille luotettavammat tulot. Juuri suuret kannanvaihtelut antoivat kuitenkin ennen kasvillisuudelle mahdollisuuden toipua laidunnuksesta. Voitaisiinko nykyisin jäljitellä kannanvaihteluja teurastamalla syksyllä poroja vaihtelevia määriä sen sijaan, että poromäärät pidetään aina samana?

Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila suhtautuu ajatukseen varovaisen myönteisesti: ”Teoriassa varmaan ihan toimiva idea.” 

Hän kuitenkin painottaa, että porojen määrän tilapäinen laskeminen tulisi tapahtua niillä alueilla, missä haitallisia laidunnuksen vaikutuksia on havaittu.

Porotukeen muutoksia?

Miten poronhoitajat itse suhtautuvat laitumien huonontuneeseen kuntoon? 

”Kyllä ylilaidunnuksesta on keskustelua, vaikka poronhoitajat eivät ehkä halua julkisesti laidunten kulumista myöntää, mutta kyllä he tietävät”, Kumpula sanoo. 

Poroja pitäisi olla vähemmän, jotta jäkälälaitumet elpyisivät ja voitaisiin paremmin toteuttaa laidunkiertoa. Tähän menee kuitenkin aikaa, mikä merkitsee tappioita poronhoitajille. Toisaalta parempien laidunten ansiosta lisäruokintaa ja siitä aiheutuvia kuluja voitaisiin vähentää.

Länsman on toista mieltä: ”Meidän jäkäliköt ovat parantuneet.”

Poromäärät Kaldoaivissa ovat olleet samalla tasolla jo 15 vuotta. Hän myöntää tosin jäkäliköiden parantuneen vuoden 2000 jälkeen, jolloin porojen määrää vähennettiin maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä. 

”Mutta jos tästä 5300 porosta pitää vielä vähentää, tulee suomeksi sanottuna persnettoa”, hän toteaa.

Eläinkohtainen porotuki ja sen 80 poron alaraja ovat osaltaan johtaneet porojen määrän ja lisäruokinnan kasvuun, sillä mitä enemmän poroja, sitä enemmän saat tukea – tietysti vain paliskuntakohtaiseen kattoon asti. Eloporotuki tekee ruokinnan kannattavammaksi.

”Samanaikaisesti paliskuntien päätöksentekojärjestelmä perustuu porolukuun ja omistukseen, ja esimerkiksi omien laidunmaiden suojelu edellyttää, että tokkakunnalla on riittävästi poroja”, Näkkäläjärvi selittää.

Näkkäläjärvi kertoo, että Saamelaiskäräjät ja saamelaisten kotiseutualueen paliskunnat ovat ehdottaneet, että saamelaisten kotiseutualueelle otettaisiin käyttöön paimennukseen perustuva porotuki, mutta maa- ja metsätalousministeriö ei ole siihen suostunut. 

”Saamelaisten kotiseutualueella on koettu, että saamelainen poronhoito jää Paliskuntain yhdistyksen edunvalvonnassa jalkoihin ja että se toiminnassaan huomioi maataloustyyppisen poronhoidon tarpeet. Saamelaisten poropaimentolaisten keskuudessa on keskusteltu yhdistyksestä irrottautumisesta”, Näkkäläjärvi lisää.

Paliskuntain yhdistyksen Ollila väittää, että porokohtaisen tuen merkitys on kokonaistuloissa pieni. Lisäksi hänen mukaansa poronhoidon tukiin voi olla pian tulossa muutos. Tukijärjestelmää ollaan kehittämässä, kun poro- ja luontaiselinkeinon rahoituslakia uudistetaan. Uusi asetus on pian tulossa eduskunnan käsittelyyn. Asetuksen mukaan sellaiset paliskunnat, joissa porojen määrä ylittää suurimman sallitun määrän, jäävät ilman investointitukia. 

”Se on paljon tehokkaampi keino taloudellisesti säädellä porojen määrää”, Ollila linjaa.

Näkkäläjärvi toivoo, että niissä suvuissa, joissa yhteys poronhoitoon on vahva ja elinkeinoa halutaan jatkaa tulevaisuuteen, myös tämä oikeus jatkuisi: ”Saamelaiskulttuurille poronhoidon loppuminen elinkeinona ja kulttuurimuotona olisi tuhoisaa ja kohtalokasta.”

Jotta perinteet voivat jatkua, poronhoito ja porojen määrä on saatava sekä ekologisesti että taloudellisesti kestävälle tasolle. Tässä apuna voitaisiin käyttää yhä enemmän paikallista tuntemusta laidunalueista, vuosittain vaihtelevaa laidunnuspainetta ja laidunkiertoon kannustavia tukia. 

Poronhoidon historia
Porot kesytettiin villeistä tunturipeuroista, kun niitä käytettiin houkuttimena peuranmetsästyksessä. Poropaimentolaisuus, eli suurporonhoito, alkoi 1200-luvulla Länsi-Norjassa ja levisi 1400–1600-luvuilla pohjoiseen Tornion Lappiin ja Käsivarteen. 
Porot ovat kuitenkin olleet saamelaisten elämässä paljon pidempään, ja ajoporoja on käytetty ilmeisesti jo 300-luvulla.
Poronhoito ja porojen lypsäminen olivat pitkään osa muuta toimeentuloa metsästyksen ja kalastuksen ohella. Vasta 1800–1900-lukujen taitteessa porojen määrä alkoi kasvaa voimakkaasti. 
Tätä ennen, vuoteen 1852 asti, porojen kanssa oli vaellettu kesäksi pohjoiseen Jäämerelle rehevämpien laidunten ääreen. Tätä paimentolaisuutta kutsutaan jutaamiseksi. Jutaamisen aikakausi kesti 200–300 vuotta kunnes rajasulku, eli rajojen sulkeminen poroaidoilla, teki sen mahdottomaksi.

 

Lisäruokinta
Suomessa nykyinen poronhoitoalue käsittää reilun kolmanneksen maan pinta-alasta. Koska poronhoitoalue on laaja, myös poronhoidon käytännöt vaihtelevat. 
Porot vaativat laidunmaikseen suuria yhtenäisiä maa-aloja. Lisääntyneen rakentamisen, metsätalouden ja turismin takia poronhoidolle on entistä vähemmän tilaa.
Eteläisimmillä alueilla porolaidunnus on kärsinyt vanhojen luppometsien hakkuista. Lupot ovat poroille tärkeää ravintoa kevättalvella, jolloin suojakelit ja pakkaset tekevät maajäkälien kaivamisesta kovan lumen alta mahdotonta. Porojen lisäruokinta aloitettiin 1970-luvulla. Siihen johtivat porojen määrän kasvu, luppometsien väheneminen, talvilaidunten kuluminen ja laidunkierron puute. Eteläisistä paliskunnista ruokintakäytäntö levisi pian pohjoiseen. 
Nykyisin porojen talvista maastoruokintaa harjoitetaan varsinkin porohoitoalueen keski- ja pohjoisosissa, kun taas eteläisimmillä alueilla porojen tarharuokinta on lisääntynyt. Tarharuokinnassa porot kootaan talveksi tarhaan ruokinnan helpottamiseksi. Nykyään talvisessa tarharuokinnassa poroista on 40 prosenttia.

 

Lue myös: Miten ylilaidunnusongelma ratkaistaan?

Julkaistu Luonnonsuojelijassa 4/2016. Lehti on Luonnonsuojeluliiton jäsenetu. Liity: sll.fi/liity