Näkymätön rikos

Keskusrikospoliisin kuulusteluhuone on steriili paikka. Harmaat seinät, vaaleat verhot. Vähän valoa pääsee tunkeutumaan linnoitusmaisen rakennuksen pieneen huoneeseen.

Pienen kuulustelupöydän takana istuu rikostarkastaja Janne Järvinen.  Vahvat piirteet, suora katse mustasankaisten silmälasien takana, silmissä pientä pilkettä.

Järvinen rypistää otsaansa ja raaputtaa lyhyitä hiuksiaan: ”Meillä on huolenaihe: Suomessa on niin vähän ympäristörikoksia. Viime vuonna törkeitä ympäristön turmelemisrikoksia tilastoitiin tasan nolla. Nolla!”

Poliisi ei toki toivo, että ympäristörikoksia tehtäisiin. Pieni luku kertoo järjestelmän toimimattomuudesta.

”Onhan se nyt melko lailla varmaa, että viime vuonnakin ainakin yksi törkeä ympäristörikos on jäänyt huomaamatta.”

Joku on lorotellut myrkkyjä vesiin, toinen dumpannut rakennusjätteitä, yksi hävittänyt ongelmajätteitä. Ympäristörikosten edessä poliisi on nykyresursseilla aseeton.

”Kun Suomessa tilastoidaan vuosittain alle kaksisataa mutta Ruotsissa yli 5000 ympäristörikosta, niin voi miettiä, että onko meidän länsinaapuri niin kova sotkemaan?”

Rikostutkinnan vajeet

Järvinen on toiminut ”hobbynaan” – kuten hän sanoo – kymmenen vuoden ajan suomen kansallisessa ympäristörikosseurantatyöryhmässä. Kiinnostus ympäristörikoksiin on herännyt vuosien saatossa. Koulutusta on kertynyt rapankonkin takaa, Yhdysvalloista. Monet kansainväliset konferenssit ja työryhmätapaamiset ovat avanneet silmiä sille, miten ympäristörikosten tutkintaan on kohdennettu voimavaroja ulkomailla.

Missä homma sitten  menee Suomessa vikaan?

”Ihan ensimmäiseksi: Suomessa pitäisi olla edes yksi ympäristörikospoliisi – enkä minä tarkoita sillä mitään metsänvartijaa, vaan rikostutkintayksikköä”, Järvinen sanoo.

Poliisissa kukaan ei tutki täyspäiväisesti ympäristörikoksia. Kukaan ei koordinoi niiden tutkintaa. Suomessa ei voi kouluttautua ympäristörikostutkijaksi. Ainoa koulutus on muutaman vuoden välein järjestettävä parin viikon kurssi.

Päätyönään Järvinen johtaa vakavien talousrikosten tutkintaa. Talousrikollistenkin parista löytyy perinteisen vero- ja kirjanpitorikosten lisäksi väistämättä myös ympäristörikoksia.

”Hei kamoon. Jos harmaan talouden järjestäytyneet heput ohittelee muutenkin lainsäädäntöä, niin pitäisikö ne huolta ympäristöstä? Tuskinpa. Eiköhän siitä purkurojusta hankkiuduta eroon kaikkein käytännöllisimmällä ja halvimmalla tavalla.”

Ympäristörikoksien motiivina on käytännössä melkein aina raha. Tehdään säästöjä.  Samalla kilpailu yritysten välinen kilpailu kieroutuu.

Järvistä harmittaa se, että ympäristörikoksissa taloudellisen hyödyn tavoittelu ei tee tuomiosta ankarampia.

”Täydellinen kömmähdys. Käytännössä vaikka joku soranotto: vaikka soran yliotolla tavoiteltaisiin miljoonaa, niin saatu hyöty tai sen tavoittelu ei ole keskeinen tunnusmerkistötekijä törkeään ympäristön turmelemiseen.”

Ongelma on myös se, että Suomen poliisi ei tee paljastavaa toimintaa ympäristörikosten suhteen.  Se tarkoittaa, että tutkitaan vain ilmitulleita ympäristörikoksia. Ei tehdä suurimpiin epäiltyihin kohdistuvia operaatioita.

”Meiltä puuttuu erikoisryhmät siihen. Resurssit pitäisi kohdentaa siten, että edes törkeimmät ympäristörikokset saataisiin paljastettua. Niitä tehdään maa- ja rakennuspuolella sekä kemianteollisuuden puolella. Dumppausta, oli se sitten myrkkyä tai rakennusjätettä. Sieltä ne pikavoitot hyötyjen suhteen on saatavissa.”

Ongelmapykälä 94

Mutta palataan Suomi–Ruotsi-maaotteluun. Järvisen mielestä iso ero naapurimaiden ympäristörikosten määrissä johtuu laista ja tarkemmin ympäristönsuojelulain pykälästä 94. Suomessa ympäristöviranomaisilla, joiden tietoon epäillyt ympäristörikokset ensisijaisesti tulevat, on  harkintavalta: he voivat jättää ilmoittamatta havaitsemistaan rikoksista.

”Tuo ongelmapykälä jättää ympäristöviranomaisille liiankin avoimen ja tulkinnanvaraisen harkintavallan.”

Ympäristönsuojelulainsäädäntöä ollaan muuttamassa, mutta valvontaviranomaisten ilmoitusvelvollisuuteen ei ole kaavailtu muutosta.

”Kuinka ollakaan tutkintapyynnön tekeminen on alistettu kunnissa usein lautakunnille. Ja kun se koskee kunnan tuotantolaitosta, kysymys on hyvin äkkiä kunnan elinkeinopolitiikasta.”

Ruotsissa on ympäristöviranomaisilla on ilmoituspakko. Se toimii, vaikka sielläkin puhutaan piilorikollisuudesta: vain noin viisi prosenttia tehdyistä rikoksista päättyy esitutkintaan.

Järvinen on kiertänyt puhumassa ympäristöviranomaisille.

”Ympäristöviranomaiset tuntuvat pelkäävän ilmoituksentekoa. Ihan oikeasti. Pelkäävät koko prosessia. He hoitavat asiat usein hallinnollisesti ja katsovat, että se riittää ja jättävät imoituksen poliisille tekemättä.”

Se huolettaa. Kyseessä ovat kuitenkin virallisen syytteen alaiset rikokset – virkavelvollisuuteen kuuluu ilmoittaa niistä poliisille, vaikka kyseessä olisikin vain epäilys mahdollisesta ympäristörikoksesta.

Järvinen ottaa silmälasit päästään ja osoittelee niillä puheen tahtiin.

”Kun ympäristörikokset eivät tule tietoon, niin niitä ei tilastoida, niitä ei tutkita, eikä niiden valvontaan ja rikostutkintaan ohjata voimavaroja.  Näin ongelma pysyy maton alle lakaistuna.”

Kun ongelmat hoidetaan hallinnollisin keinoin, ne eivät koskaan tule rikosoikeudellisesti arvioitavaksi.

Tutkinta- ja oikeusprosessissa ilmoittajaa saattaa turhauttaa se, että ympäristörikosten tutkinta tyssää usein alkuunsa ja harva menee oikeuteen asti.

”Moni tuntuu ajattelevan, että kun niistä ei tule kuin pienet sakot, niin turha on nähdä vaivaa. Mutta silloinhan voi jättää kaikki pieniä tuomioita tuottavat rikokset tutkimatta ja tutkia vain huume- ja henkirikoksia.”

Vihreän kirjan erheet

Rikostarkastaja taputtaa vihreää, paksua kirjaa. Se on Suomen laki -kirja. Lainsäädäntö on hänen mielestään pääsääntöisesti kunnossa.

”Tosin ympäristön turmeleminen on terminologisesti huono. Parempi rangaistussäännöksen nimi olisi ympäristön vaarantaminen.”

Se kertoisi paremmin ihmisille sen, että ympäristörikoksella ei tarvitse aiheuttaa konkreetista ympäristövahinkoa, vaan riittää, että teko on omiaan aiheuttamaan sellaisen turmeltumisen vaaran – kuten juridisesti ilmaistaan.

”Ympäristön törkeästä turmelemisesta voi saada kuusi vuotta vankeutta, mikä on aika hyvä kriminalisoinnin taso, kun ajatellaan, että törkeästä veropetoksesta maksimi on neljä vuotta.”

Suomessa kuitenkin vain yhdestä ympäristörikoksesta on tullut ehdotonta vankeutta.

”Sä itsekin tiedät mikä se on.”

Kuulusteluhuoneen roolit ovat selkeät.

”Lokapojat.”

”Niin just, mutta sekään ei ole vielä lainvoimainen.”

Lokapoikien vuoden takainen käräjäoikeuden päätös on parhaillaan hovioikeudessa käsittelyssä. Poliisin rikostutkinnan mukaan helsinkiläinen jäteyhtiö laski jätteitä lähes 3 000 jäteautokuormallista laittomiin paikkoihin pääkaupunkiseudulla vuosien 1999 ja 2008 välillä.

”Ja sitten meiltä puuttuu.. mikäs meiltä puuttuu luonnonsuojelupuolella?” Järvinen kysyy ja odottaa turhaan vastausta.

”Törkeä luonnonsuojelurikos, eikös niin?” rikostarkastaja vastaa hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Se tuli esiin viime vuoden kesällä esiin Tullin rikostutkinnan tutkimassa linnunmunarikoksesta. Vaikka kyseessä oli yli 10 000 uhanalaistenkin lajien munia ja satoja tapettuja lintuja, niin se oli ihan tavallinen luonnonsuojelurikos, koska ei ole törkeätä muotoa. Eihän siinä ole mitään järkeä!”

Luonnonsuojelurikoksen maksimituomio on kaksi vuotta. Se vaikuttaa myös siihen, että esitutkinnassa ei voi käyttää salaisia pakkokeinoja, kuten televalvontaa. Luonnonsuojelurikoksen tutkinnassa se auttaisi.

”Jos joku tyyppi putsaa vaikka koko rannan lintujen munista, sen kännykkään voitaisiin kohdistaa jälkikäteen televalvontaa ja katsoa missä se on hiippaillut, mutta nyt tätä ei voida tehdä.”

Keväällä 2011 tuli voimaan törkeä metsästysrikos. Se on ollut esillä erityisesti Perhon susilauman kaadon yhteydessä.

”Nyt poliisilla on mahdollisuus käyttää niiden tutkinnassa erikoistutkintamenetelmiä. Viime vuonna tuli ilmi 12 törkeää metsästysrikosta ja tänä vuonnakin jo useita. Se on paljon Suomen tilastoissa. Lain muutos ei ollut turha.”

Puhelin soi. Rikostarkastaja on johtovalmiusvastaavana. Tarkoittaako soitto, että haastattelu keskeytyy?

Ilme pehmenee.

”Ai hukkasit kengät.. ja keskeltä lattiaa löytyivät, vaikka puoli vuotta olleet hukassa. Ihan mahtavaa.”

Velvollisuus ilmoittaa

Mutta takaisin töihin. Mitä tavallisen luonnossa liikkujan pitäisi tehdä, jos törmää laittomaan kaatopaikkaan tai saa tietoa salametsästyksestä?

”Kannattaa tehdä ilmoitus ympäristötarkastajalle tai tutkintapyyntö poliisille. On tosin eri asia, mitä sen eteen ruvetaan tekemään.”

Ilmoitukset menevät paikallispoliisin massarikostutkintaan, jossa yhdellä poliisilla saattaa olla parisataa juttua vuodessa. Sama poliisi selvittää väärennyksiä, asuntomurtoja, varkauksia, pahoinpitelyjä ja vahingontekoja.

”Paikallispoliisilla ei varmasti ole suurta halukkuutta ottaa ympäristörikosta tutkittavaksi. Eivät nämä herätä suuria intohimoja. Ympäristörikokset ovat usein tosi vaikeita, työläitä ja kalliita selvittää.”

Hyvän ympäristörikostutkijan tulisi hallita teknisen rikospaikkatutkinnan osaaminen samalla kun hänellä tulisi olla talousrikostutkijankin näkemys ja osaaminen. Lisäksi ympäristölainsäädäntö ja -ympäristölupasääntely on perin monimutkaista.

Monessa maassa ympäristörikostutkintaan onkin poliisissa erikoisyksiköt. Aivan kuten vaikkapa huumausaine-, väkivalta- ja seksuaalirikostutkintaan on omat erikoistuneet rikostutkijansa.

Mutta ilmoituksia kannattaa tehdä. Tai tarkemmin sanottuna pitää tehdä. Se on jokaisen velvollisuus. Niin sanoo poliisi.

Haastattelu on päättyy. Kuulusteluhuoneesta ei pääse käytävään eikä käytävästä aulaan ilman poliisin apua. Kuulusteluista ei liueta.