Kaipaan kasvun rajoja ja vihaan kestävää kehitystä. Kestävästä kehityksestä on tullut luonnon ja kehitysmaiden köyhien pahin vihollinen. Kuulostaako tolkuttomalta? Yritän uudelleen, tarkemmin.

Kaipaan kasvun rajojen tunnustamista. Vastustan puhetta kestävästä kehityksestä, koska usein se estää meitä tunnustamasta kasvun rajoja. Ympäristöliikkeen tehtävänä on palata sivilisaatiokriittisille juurilleen ja unohtaa kestävyys. Tämä on teesini. Nyt perusteluihin.

Modernin ympäristöliikkeen perustava lähtökohta oli oivallus, että kasvulla on rajansa. Gandhi näki asian täysin selvästi sata vuotta sitten. Hänen kritiikissään modernia länttä kohtaan maalitauluna oli rajattomuuden harha. Taloudellisen ja teknologisen kehityksen maailmassa unelma aineellisesta yltäkylläisyydestä uhkaa sivuuttaa muut, korkeammat ja syvemmät ihmiselämän päämäärät. Mitä pidempään kasvun tavoittelusta pidetään kiinni sitä korkeamman hinnan muut lajit ja maailman köyhät saavat siitä maksaa. Samalla rikkaiden ja menestyvien elämä raa'istuu.

Eivät nämä oivallukset ole vanhentuneet eivätkä menettäneet totuuttaan.

Ikuisen kasvun mahdottomuus siivitti omaa ympäristöliikettämme 1960- ja 70-luvuilla. Koijärviliike, joka toi minutkin ympäristöliikkeeseen, oli ytimeltään kasvukriittinen liike. Tässä suhteessa Koijärviliike oli tyypillinen osa oman aikansa luonnonsuojeluliikettä.

1980-luvulla tapahtui jotain kummallista. Ympäristöliike menetti paikkansa yhteiskunnallisen keskustelun suunnan määrittäjänä ja liukui marginaaliin. Keskiöön nousivat jupit, ekonomistit ja uuden globaalin it-talouden etujoukot. Käänteentekeävksi muodostui vuosi 1989, jolloin Norjan entisen pääministerin Gro Harle Brundtlandin johtama YK:n "kestävän kehityksen" toimikunta julkaisi raporttinsa.

Kestävän kehityksen alkuperäinen idea vaikutti järkevältä. Meidän ei pidä toimia niin, että maapallon kyky ylläpitää hyvää elämää heikkenee. Mutta mitä tämä uusi puhetapa – “keke-diskurssi” –  merkitsikään politiikassa?

Meille kerrottiin, että voimme saada taloudellista kasvua, joka on sopusoinnussa ympäristövastuun kanssa.

Puhe kestävästä kehityksestä käänsi huomiomme, ymmärryksemme ja koko poliittisen kentän aivan uuteen suuntaan. Yhtäkkiä taloudellinen kasvu ei enää ollut kirosana edes vihreän liikkeen sisällä. Meille kerrottiin, että voimme saada taloudellista kasvua, joka on sopusoinnussa ympäristövastuun kanssa. Jos tekniikkaa, hallintoa ja tiedettä kehitetään niin voimme ympäristökuormitusta lisäämättä saavuttaa kaksin-, nelin- tai jopa kuusitoistakertaisen taloudellisen hyvinvoinnin nykyiseen verrattuna. Hurraa!

Euroopan unionille esitetty perustuslaillinen sopimus tiivistää tämän uuden, 1989 jälkeisen unelman näin: "Unioni pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka pohjana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintavakaus ...”(Art. I-3, kohta 3.)

Voiko sen selvemmin sanoa? Sitoutuminen kestävään kehitykseen on tosiaankin palauttanut meidän tilanteeseen, joka vallitsi 40 vuotta sitten. Taloudellisesta kasvusta on jälleen tullut talouden ja politiikan ohjaavin päämärä Euroopassa. Yhdysvalloissa, Intiassa tai Brasiliassa tilanne ei ole yhtään parempi.

Tarkennan vielä: en tarkoita, ettemmekö tarvitse entistä parempaa ympäristöhallintoa, ekologista tietämystä ja uutta ympäristöystävällistä tekniikkaa. En myöskään ole niin hullu tai yksioikoinen, että vastustaisin markkinataloudellisen ohjauksen käyttöä luontoarvojen suojelussa ja ympäristöpolitiikassa. Päinvastoin, olen sitä mieltä, että näitä kaikkia keinoja tarvitaan ja että ne ihmiset, jotka ovat mukana niiden kehittämisessä tekevät ensiarvoisen tärkeää työtä.

Silti meidän on nähtävä, että "teknokraattiset" ratkaisut, joiden ideana on välineiden parantaminen päämääriä muuttamatta, eivät mitenkään yksin voi johtaa hyvään tulokseen.

Aidosti kestävä maailma, jossa biodiversiteetti säilyy, ilmastomuutos voidaan rajoittaa ja maapallon köyhät voivat kaikki elää hyvin, ei synny pelkästään teknikkaa ja muita keinoja parantamalla. Pitää myös muuttaa päämääriä.

Ei meidän tämän takia tarvitse lähteä absoluuttisen asketismin tielle, luopua kaikesta. En edes tarkoita, että meidän on luovuttava mistään mikä on meille todella tärkeää. Päinvastoin, me tulemme voittamaan paljon ja menettämään vain vähän.

Muutos pitää toteuttaa vähitellen ja sen taakse on saatava kansalaisten tuki, muuten pysyvää, hyvää tulosta ei tule, sanokoon Linkola mitä tahansa.

Teollinen kasvuyhteiskunta ja sen luoma kulutuskeskeinen elämäntapa on ihmisen kulttuurievoluution umpikuja, joka johtaa yhä laajempaan tuhoon ellemme vaihda suuntaa.

Uutta teknologiaa, taloudellisia ohjauskeinoja yms. käyttämällä voimme ostaa aikaa muutoksen toteuttamiseen. Hyvällä tekniikalla voidaan myös saavuttaa aika kohtuullinen elintaso hyvinkin pienellä ympäristökuormituksella. Mutta mikään tästä ei saa estää meitä näkemästä yhtä asiaa: teollinen kasvuyhteiskunta ja sen luoma kulutuskeskeinen elämäntapa on ihmisen kulttuurievoluution umpikuja, joka johtaa yhä laajempaan tuhoon ellemme vaihda suuntaa.

Kun Gandhilta kysyttiin, mitä mieltä hän on länsimaisesta sivistyksestä hän vastasi: "Minusta se olisi hyvä ajatus." Tunnustaudun tässä mielessä gandhilaiseksi.


Thomas Wallgren
Filosofian yliopistonlehtori, FT, dosentti
SLL:n varapuheenjohtaja vuosina 1995-1996