Metsähallitus 150 vuotta - entä jatkossa?

150 vuotta sitten perustettiin Metsähallitus, hillitsemään ihmisten holtitonta metsänkäyttöä. Taustalla olivat vuoriteollisuuden tarpeet. Eikä alun jälkeen siinä suhteessa paljoa muutosta ole tapahtunutkaan. Teollisuus on vaihtunut vuoriteollisuudesta, sahauksen ja vanerin kautta selluun ja paperiin, ja parhaillaan sekin korvautuu biopolttoaineilla, mutta yhä valtion metsillä katsotaan olevan markkinoita tasapainottava roolinsa. J.V. Snellman toivoi, että metsät hävitetään tyystin, sillä: ”missä metsä vallitsee, vallitsee myös kurjuus, tietämättömyys ja raakuus”. Onneksi Snellman ei saanut tahtoaan läpi, sillä puuta myös tarvitaan yhä. Ja hyvä niin. Uusiutuva luonnonvara, puu, on mitä paras materiaali moniin eri käyttötarkoituksiin. Ongelmia puunkäytöstä tulee lähinnä silloin, kun käytön intensitetti on liian suuri.

Koko Metsähallituksen 150 vuoden historian ajan sitä on koskettanut myös luonnonsuojelu. Suojeluun herääminen tapahtui paljolti metsänhoitajien parissa, ja hiljalleen ja lukemattomien ristiriitojen, kiistojenkin, jälkeen luonnonsuojelu nivoutui yhä kiinteämmäksi osaksi Metsähallituksen toimintaa. Varhainen ”luonnonsäästiöiden” jättäminen oli nimenomaan metsänhoitajien luonnonsuojelua. Ja ovatpa Suomen luonnonsuojeluliiton historian alkuvaiheetkin tiiviissä yhteydessä Metsähallitukseen.

Erimielisyyksiä alkoi ilmaantua vasta kun, alkuaan Metsähallituksen lähes kokonaan metsänhävityksenä kieltämät, avohakkuut otettiin laajaan käyttöön. Sinänsä avohakkuiden peruste, sodanjälkeinen tarve saada nopeasti ja seurauksista välittämättä paljon rahaa irti metsistä, oli ymmärrettävä. Pääjohtaja Osaran mukaan nimetyistä ”Osaran aukoista” tuli käsite. Näissä ryöstöhakkuissa kuitenkin muutettiin koko pohjoisen Suomen maisemakuvaa, riista väheni ja lajit uhanalaistuivat. Samalla kokonaisvaltaisemman luonnonsuojelun tarve konkretisoitui myös suurelle yleisölle.

Äskettäin julkaistusta Metsähallituksen 150-vuotishistoriikistä ”Metsävaltio – Metsähallitus ja Suomi” käy selkeästi ilmi, että moni muukin asia on pysynyt ennallaan. Esimerkiksi jatkuva muutos. Samoin se, että koskaan ei ole ollut oikea aika suojella luontoa. Toisinaan luonnonsuojelun esteenä oli lama, toisinaan nousukauden teollisuuden laajeneminen. Vaikka viimeisen sadan vuoden aikana jokaista luonnonsuojelun askelta on vastustettu niin Metsähallituksen metsätalouden kuin teollisuuden ja paikallishallinnonkin tahoilta, on etenemistä kuitenkin onneksi tapahtunut. Sitkeän luonnonsuojelutyön tuloksena saamme tänään nauttia mm. kansallispuistoista. Näin tekevät ne, nyt jo miljoonissa laskettavat kävijät, jotka Suomen kansallispuistoissa ja muilla suojelualueilla vuosittain vierailevat. Kuvaavaa on, että aikanaan raivoisasti vastustetuista kansallispuistoista on tullut matkailuvaltti, jollaisen jokainen Suomen kunta tänään haluaisi alueelleen.

Luonnonsuojelun tarve nousi viimeistään 1980-luvulla yleiseen tietoisuuteen ja 1990-luvulla päätöksenteon osaksi. Viime vuosina ilmastonmuutos on ollut se osa luonnonsuojelua, jonka myös suuri yleisö on tiedostanut ja ymmärtänyt olevat välttämätöntä ihmiskunnankin tulevaisuuden turvaamiseksi. Vähemmälle huomiolle on jäänyt parhaillaan menossa oleva elämänhistorian 6. sukupuuttoaalto. Jos emme halua olla dinosaurusten kaltaisia  – dinothan katosivat 5. sukupuuttoaallon hävittäminä – meidän on aika havaita myös monimuotoisuuden katoamisen aiheuttama uhka tulevaisuudellemme. Suomessa tämä tarkoittaa etenkin tarvetta lisätä metsien ja soiden lajiston suojeluponnistuksia, ja Suomen vastuu myös perinneympäristöjen lajistosta on vain kasvussa.

Enteellistä tai ei, mutta ajan kuluessa Metsähallituksen ja luonnonsuojelun suhde on muuttunut. 1990-luvulla oltiin tilanteessa, jossa luonnonsuojelu lopulta havaittiin ainoaksi keinoksi säilyttää Metsähallituksen olemassaolon yleinen hyväksyttävyys. Metsähallituksen luonnonsuojelu, Luontopalvelujen muodossa, nousi keskeisen tärkeäksi osaksi Metsähallitusta, vai nousiko? Puheissa kyllä - Luontopalvelutoiminnasta tuli keskeinen osa Metsähallituksen viestintää, mutta tekojen puolella prosessi on vielä pahasti kesken. Ongelma on se, että vaikka Luontopalvelujen asema on parantunut, ovat vanhakantaiset asenteet tiukassa. Metsätalouden ”isoveliasema” ei enää ole tätä päivää.

Luontopalvelut ovat nostaneet Metsähallituksen arvostusta niin koti kuin ulkomaillakin. Kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden hoito niittää palkintoja ja hallinnon tehokkuutta kiitellään. Myös Suomen luonnonsuojeluliitto palkitsi kesäkuun alussa Luontopalvelut vuoden 2009 ympäristöpalkinnolla, ja ansaitusti.

Metsähallituksen organisaatio on jälleen kerran uusittavana. Vuoden 2010 aikana valtion liikelaitokset lakkautetaan ja tilalle tulee jotakin uutta. Vaihtoehtoina ovat vilahdelleet niin täysi yhtiömuoto, erityyppiset rahastopohjaiset hallintojärjestelmät, kuin virastomallikin. Mutta mikä lienisi viisas valinta nykymaailmassa?

Kun tsaarinaikaisesta virastosta aikanaan päästiin eroon, moni oli valmis vannomaan, että ei enää koskaan viraston kankeutta. Yhtiömuotoon Metsähallitusta taas on kammettu ainakin kolmesti, mutta yhtä monesti yhtiöittäminen on torjuttu, ja torjua se kannattaa nytkin. Yhtiön, kuten rahastonkin, tarkoitus on tuottaa voittoa. Mutta mikä on valtion maaomaisuuden tarkoitus 2000-luvun alkupuoliskolla?

Perinteisesti valtionmailla on metsätalouden lisäksi ollut keskeinen osa mm. suomalaisten metsästysmaina, poronhoidon ja saamelaiskulttuurin ylläpitäjänä. Ja luonnonsuojelun tarpeet ovat näinä haasteellisina aikoina vain kasvaneet. Valtion maa- ja vesiomaisuus on juuri saatu keskitettyä kokonaan Metsähallituksen hallintaan. Samalla maankäyttäjinä esille on noussut myös uusia intressiryhmiä, puolustusvoimista harjoitusalueineen, kalastajien kautta Metsäntutkimuslaitokseen tutkimusmetsineen. Myös matkailuelinkeinon nousu monilla alueilla jopa metsätaloutta tärkeämmäksi aluetalouden ylläpitäjäksi, on luonut uusia paineita valtionmaiden käyttöön. Nyt joukkoon ovat pyrkimässä myös mm. tuulivoimabisnes ja kaivostoiminta.

Yhteiskunnan kokonaisedun mukaiseen valtion maa- ja vesiomaisuuden käyttöön tarvittaisiin aivan uudenlaista erilaisten intressien yhteensovittamista. Pelkkä metsätalousajattelu ei tähän enää riitä. Ajatus yhteensovittamisesta ei sinänsä ole uusi, sillä jo 1960-luvulla Metsähallituksen silloinen pääjohtaja Antero Piha toivoi Metsähallituksesta uudenlaista ”integraattoria”. Toive ei toteutunut silloin, mutta olisiko aika nyt kypsä?

2000-luvun alun haasteina ihmiskunnalle ovat jo mainitut ilmastonmuutos ja eliölajiston sukupuuttoaalto. Hiilivarastojen ylläpito soita ennallistamalla tai hiilivarastojen kasvattaminen metsien puumäärää lisäämällä ovat osa ilmastonmuutoksen vastaista työtä tulevaisuudessa. Järkevästi toteutettuina molemmat ovat osaltaan myös torjumassa sukupuuttoaaltoa luonnossamme ja mahdollistamassa ilmastonmuutokseen sopeutumisen. Onko Suomesta ja Metsähallituksesta ottamaan haaste vastaan? Saammeko Suomeen uudenlaisen ”integraattorin”?

On selvää, että yhtiö tai rahasto, johon on sisäänrakennettuna tavoite mahdollisimman nopeasta ja suuresta voitosta, ei eri intressien yhteensovittamiseen kykene. Kasinotalouden seurauksista meillä on, niin Osaran ryöstömetsätalouden ajalta kuin viime vuosien pankkimaailmastakin, riittävästi kokemusta. Valtion maa- ja vesiomaisuus, kansallisomaisuutemme, ei sovi keinottelun pohjaksi. 

Omaisuuden hallinta, suunnittelu ja yhteensovittaminen ovat työtä, joka sopii nykyaikaisen ja notkean viraston toimintaan. Kilpailulainsäädännön tuomien velvoitteiden vuoksi taas lienee selvää, että jo ennestäänkin enemmän tai vähemmän ”emo-metsähallituksesta” eriytettyjen rönsyjen toiminta irtoaa. Näin käynee myös metsätaloudelle. Mutta perusta, maa ja vesi, suunnittelu ja yhteensovitus, pysykööt yhteiskunnan demokraattisen päätöksenteon piirissä.  Viisaasti uudistettuna Metsähallitukselle on siis yhä selvä tilaus. Aiempaa laajemmalle kokonaisuuksien hahmottamiselle ja intressien yhteensovittamiselle on tarvetta. Viisasta ”integraattoria” tarvitaan.

Suunnilleen näillä sanoilla onnittelin 150-vuotiasta päivänsankaria Seitsemisessä 30.6. Edelleen toivotan onnea myös seuraaville 150 vuodelle - millaisessa maailmassa silloin elämmekään, tarvitsemme metsiä ja niiden monimuotoisuutta yhä edelleen.

Risto Sulkava

Suomen luonnonsuojeluliitto, puheenjohtaja