Luonnontilaisista metsistä

Ministeri Korkeaojalle helmikuussa lähetetty tutkijoiden vetoomus Suomen luonnontilaisten metsien säilyttämisen puolesta on herättänyt paljon keskustelua. Itse pääasia on jäänyt monissa puheenvuoroissa vähemmälle: luonnontilaisten metsien pinta-ala on Suomessa supistunut alle 5 prosenttiin metsämaan pinta-alasta. Tropiikissa luonnonmetsien pinta-ala hupenee keskimäärin prosentin vuodessa — meillä Suomessa vastaava luku on kaksi prosenttia.

On huomautettu, että Metsä-Lapin metsistä on jo suojeltu kymmeniä prosentteja, ja on kysytty, miksi tämä ei riitä. Suojeluprosentti on tosiaan korkea, mutta on syytä huomata, että pääosa suojelluista metsistä on kitumaita tai lähes sellaisia. Aivan valtaosa eri syistä metsätalouden ulkopuolelle jätetyistä Ylä-Lapin ja Metsä-Lapin metsistä sijaitsee ilmastollisesti epäedullisilla alueilla, missä kasvukauden lämpösumma jää alhaiseksi ja metsien kasvu on siksi erityisen hidasta.

On harhaanjohtavaa puhua vain prosenteista tarkentamatta, minkälaisista metsistä on kysymys. Vaikka Ylä-Lapin ja Metsä-Lapin kitumailla ei olisi mitään merkitystä lajistonsuojelulle, olisi vastuutonta hakata näitä hitaasti kasvavia metsiä massateollisuuden raaka-aineeksi.

Jos suojelemattomat luonnontilaiset metsät nyt hakataan, on muutos niin pitkäaikainen, että meidän nykyihmisten ajantajulla mitattuna se on peruuttamaton.

On myös väitetty, että suojelun ulkopuolella ei enää olisi luonnontilaisia metsiä. Tämän väitteen esittäjä tukeutuu kyllä sellaiseen luonnonmetsän määritelmään, jonka lähtökohdat ovat enemmän metsäteollisuuden intresseissä kuin biologiassa. Muutaman vanhan kannon avulla metsä voidaan julistaa talousmetsäksi ja luonnonarvoiltaan vähäiseksi, vaikka metsien uhanalainen lajisto todistaisi juuri päinvastaista. Mutta se on totta, että jos suojelemattomat luonnontilaiset ja niiden kaltaiset metsät nyt hakataan, on muutos niin pitkäaikainen, että meidän nykyihmisten ajantajulla mitattuna se on peruuttamaton.

Metsien luonnontilaisuutta arvioidaan myös Etelä-Suomessa. Metsätalous korostaa, että metsälaissa mainittujen ”erityisen tärkeiden elinympäristöjen” (avainbiotooppien) säästäminen turvaa Etelä-Suomen metsäluonnon monimuotoisuuden. Lain mukaan näiden elinympäristöjen ominaispiirteet tulee säilyttää, jos ne ovat luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia. Lain perusteluissa todetaan lisäksi, että nämä kohteet ovat yleensä pienialaisia. Avainbiotooppien keskikoko yksityismailla on 0,64 hehtaaria.

Siis avainbiotooppi on ”luonnontilaista” metsää, jopa silloin, kuten käytäntö kuuluu olevan, kun sieltä poimitaan korjuukoneen ulottuvalla kouralla komeimmat puut pois. Sen sijaan Metsä-Lapin tuhansien hehtaarien metsäalueet, missä valtapuuston ikä on yli 150 vuotta, eivät olisikaan luonnontilaisia, kun onneton lapinmies kävi joskus käsipelillä kaatamassa tarvepuun. 
 
Jäljellä olevien luonnonmetsien säästäminen on oma erityinen kysymyksensä, josta on syytä puhua, vaikka metsiensuojelun suurimmat puutteet ovat Etelä-Suomessa, missä luonnonmetsiä ei juurikaan ole jäljellä. Avainbiotoopit kannattaa säästää talousmetsien hakkuissa, vaikka niiden ekologiseen merkitykseen kohdistuukin aivan perusteettomia toiveita, joita olen arvioinut kirjassani Kutistuva Maailma (Gaudeamus, 2007).

Metsähallitus tekisi viisaasti, jos pidättyisi kokonaan luonnontilaisten metsien hakkuilta. Muutakin hakattavaa vielä on.

Luonnontilaisia metsiä on vähän jäljellä. Näillä metsillä on jo nyt — tulevaisuudesta puhumattakaan — monia muitakin arvoja kuin puuntuotanto massateollisuuteen. On korkea aika pohtia luonnontilaisten metsien käyttöä puhtaalta pöydältä. Uudelleenarviota odotellessa Metsähallitus tekisi viisaasti, jos pidättyisi kokonaan luonnontilaisten metsien hakkuilta. Muutakin hakattavaa vielä on.