Allergiaterveyttä luonnosta?

Vuonna 2008 käynnistyneen Kansallisen allergiaohjelman keskeisenä tavoitteena on seuraavan vuosikymmenen aikana lisätä väestön sietokykyä allergeeneille. Ja missäpä se onnistuisikaan helpommin kuin luonnossa – luonnollisesti!

Suomalaiset ovat maailman allergisin kansa: joka toinen kärsii jonkinlaisesta allergiasta. Uuden lääketieteellisen tutkimuksen pohjalle rakentunut Allergiaohjelma viitoittaa uuteen suuntaan: nyt vahvistetaan sietokykyä eikä vältetä allergeeneja turhaan, mutta vakavat allergiat hoidetaan ajoissa ja tehokkaasti. Aikaisemmin koteja on saneerattu, lemmikit hävitetty ja ruokavaliostakin poistettu varmuuden vuoksi mahdolliset herkistäjät. Allergioita toimet eivät juuri ole vähentäneet.

Luontoihmisten näkökulmasta suunta on aivan oikea, koska allergiat ovat mitä suurimmassa määrin elintapa- ja ympäristösairauksia. Allergiaohjelman keskeisimpiä haasteita onkin, miten vahvistaa ja eheyttää kaupunkilaisen luontoyhteyttä. Meistä suomalaisista on tullut kaupunki-, huone-, toimisto- ja kauppakeskusihmisiä, joiden elämänrytmi, aikataulut, asuminen, toimeentulo ja vapaa-aika eivät enää asetu vuodenajan, säätilan tai luonnonympäristön mukaan. Luontosuhteemme on muuttunut Euroopan ennätysvauhtia. Kun vielä lisätään täydellinen hurahdus teknologiaan, meistä on kehittynyt melkoisia kotisohvaluontoseikkailijoita. Samalla kun kokemukset ja elämykset surkastuvat yhä virtuaalisemmiksi, monen tiedot savannieläimistä ovat monin verroin paremmat kuin lähimetsän ketuista tai jäniksistä.

Mutta kuinka uskaltautua ulos? Tiedotusvälineet muokkaavat mielipiteitä yhä vahvemmin, myös siitä miten luontoon pitäisi suhtautua. Nykyisen uutisoinnin aikakaudella luonnosta ei saa allergiaterveyttä, vaan siellä menettää ennemmin henkensä! Esimerkkejä luokattomasta luontouutisoinnista tulee vastaan jatkuvasti. Ensin karhut pelottivat marjastajat pois metsistä, nyt perii hukka koulutiellä ja linnut levittävät influenssansa ihmisiin. Kuka ottaa vastuun, jos punkinpuremasta sairastuu? Kesällä 2008 Lappeenrannassa ehdotettiin vakavissaan kaupungin suosituimpiin ulkoilualueisiin kuuluvan metsikön myrkyttämistä puutiaisaivokuumeen pelossa. Sielläpä olisi sen jälkeen hyvä kulkea ja nauttia luonnosta turvallisin mielin.

Kun vuosituhannen alun lämpimät kesät toivat herhiläisen vuosikymmenien tauon jälkeen kaakkoisimman Suomen ampiaislajistoon, Iltalehtikin noteerasi asian. Tappaja-ampiainen leviää Suomeen – on vaikea keksiä otsikkoa, joka olisi kauempana totuudesta. Nostamalla uusia uhkakuvia jatkuvasti esiin tuloksena on harhakuva luonnosta, joka olisi vaarallisempi kuin moottoritie tai öinen kivikaupunki konsanaan.

Ihmisen biologinen asema luonnossa ei ole muuttunut vuosituhansiin, mutta suhde ja altistuminen luontoon viime vuosikymmeninä sitäkin enemmän. Juuri tässä piilee allergioiden pahan alku ja juuri, sillä monet elämää helpottavat ja parantavat keksinnöt ovat samalla edesauttaneet allergioiden kehittymistä. Maailmansodissa täit ja niiden levittämät taudit olivat vielä todellinen terveysuhka, mutta sittemmin elinympäristöön liittyvät riskit ovat pienentyneet merkittävästi. Nyt jo ymmärretään, että allergiaongelman ydin ovat romahtaneet suojatekijät – tarvitaan siis vahvempaa luontosuhdetta.

Mikä siis neuvoksi? Aloitetaan jo lapsista, joista on ihanaa leikkiä ja liikkua ulkona luonnossa. Pikkulapsethan ovat luonnostaan luonnontutkijoita, kunnes kiinnostus hiipuu ilman aikuisten kannustusta ja ohjausta. Pistäkää siis lapsenne keräämään vaikka kasveja! Oppi siinä sivussa ei ole aikuisillekaan pahasta, sillä edessänne avautuu tavattoman rikas luonnon kieli. Samalla syvenee myös arvostus elävää luontoa ja luonnon monimuotoisuutta kohtaan. Hämmästyn joka kerta, kun edellisen sukupolven miehet ja naiset paukuttelevat luontoretkillä muistilokeroistaan kasvien tieteellisiä nimiä vielä vuosikymmenien jälkeen. Vanhaan aikaan oppi on mennyt koulussa hyvin perille. Oman sukupolveni edustajat eivät sen sijaan osaa nimetä pihlajaakaan, vaikka se on edelleen Sorbus.

Mutta maailma on muuttunut. Valitettavasti suomalaisten pientilojen lähes täydellinen kato on kaventanut merkittävästi lasten mahdollisuuksia tutustua maatilan elämään ja sen maanläheisiin tuoksuihin. Omat lapsuuskesäni 1970-luvulla sain vielä viettää Ylämaalla isovanhempien maatilalla, jossa lehmät, kanat ja kissat kuuluivat arkeen. Lehmäpaimenessa oltiin veljen kanssa ja siinä samalla saatiin isoäidiltä luonnon merkeistä sellaista oppia, josta lapset tänä päivänä tuskin edes osaavat haaveilla.

Nyt kaupunkilasten arki kuluu pelien, tietokoneen ja internetin tahdissa. Vanhempien kiire ja työpaineet yhdistettynä luontolukutaidottomuuteen on lisännyt koulun ja varsinkin luontokoulujen ympäristökasvatusvastuuta. Näiden arvoa ei kuitenkaan vielä ymmärretä, sillä Suomessa on ajettu alas tai kavennettu harvojen jo vakiintuneiden ympäristökoulujen verkostoa.

Onneksi maassamme toimii edelleen useita luontokouluja. Myös Luonto-Liitto järjestää joka kesä runsaasti erilaisia luontoleirejä ja partiokin on vielä voimissaan. Luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistykset järjestävät vuosittain satoja retkiä ja muita tapahtumia, joille koko perhe pienimmistä alkaen pääsee helposti mukaan luontoon.

Metsäluonto kaipaisi allergiaohjelman vastinetta

Allergiaohjelmaan kytkeytyvää luontoviestiä ei ole suunnattu vain ja ainoastaan lapsille ja nuorille. Vuosien saatossa olen puhunut kymmenille ammatti- ja aikuisryhmille ympäristöasioista. Miksi ilmastonmuutos on uhka, miksi kuollut puu on kaikkea muuta kuin kuollut ja mihin niitä ötököitä ylipäänsä tarvitaan? Vertaus luonnon monimuotoisuuden kadosta pultteja jatkuvasti menettävän lentokoneen turvallisuuteen herättää monet pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta.

Yleensä jo pieni kaivelu paljastaa, että suomalaiset ovat perimältään luontokansaa. Tutkimusten mukaan 97 % virkistäytyy metsässä vuoden aikana kävellen, patikoiden, vaeltaen tai hiihtäen, ja usein kesällä tai syksyllä mukana on marjaämpäri tai sienikori. Koska luonnonympäristö elvyttää ja rentouttaa huomattavasti kaupunkiympäristöä enemmän, moni saakin luontoliikunnasta kaivattua vetoa arkeen.

Allergiaohjelman viesti kytkeytyy mielenkiintoisesti suomalaiseen metsäluontoon. Suomessahan vallitsi toiseen maailmansotaan asti Aimo Cajanderin ja Erkki K. Kalelan luonnonmukainen metsänhoito, joka perustui luonnon kanssa samaan suuntaan toimimiseen. Kun tehometsätaloudella päästiin irti luonnon jalkapuusta, Suomessa on nykyisin todennäköisesti yli tuhat uhanalaista metsälajia. Monet lajeista on jo tuomittu sukupuuttoon, vaikka itse ne eivät sitä vielä ymmärräkään. Puistomaisen siistit puupellot ovat todellisia metsän irvikuvia eivätkä luonnon näkökulmasta millään tavalla terveitä. Allergiaohjelma viestittää toimimaan samaan suuntaan luonnon kanssa, mihin olisi syytä palata myös suomalaisessa metsänhoidossa.

Allergiaohjelman luojat ovat kaivanneet myös psykologista siedätystä ja asennekasvatusta. Luonnossa työskentelevänä heinäallergisena olen täysin samaa mieltä, tarvitaan reilumpaa asennetta: turhat kitinät pois. Kun tänä kesänä nurmipuntarpäät, koiranheinät ja timoteit taas kukkivat, nenäni vuotaa ja välillä silmissäkin tuntuu, mutta minkäs teet. Oireista huolimatta kesä on hienoa aikaa!

Luonto on säilyttämisen arvoinen paitsi virkistyspaikkanamme, ennen kaikkea kymmenien tuhansien suomalaisten eläin- ja kasvilajien elinpaikkana. Tätä ei voi sisäistää, jos luontosuhde ei perustu aitoon ja omakohtaiseen luonnon kokemiseen ja sen omaehtoiseen tarkkailuun. Kuulostaa yksinkertaiselta luontohömpältä, mutta sillä on perustavaa laatua oleva merkitys, myös Allergiaohjelman onnistumisen kannalta.

Kimmo Saarinen, Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiirin puheenjohtaja sekä Allergia- ja ympäristöinstituutin johtaja