Nykyinen sukupuuttoaalto ja sen viisi pikkuserkkua

Kolumni 10.3.2010 Tuomas Aivelo

Luonnonsuojelijaa 1/2010 lukiessa huomioni kiinnittyi Ilkka Hanskin haastattelun yhteydessä olevaan kuvaajaan, jossa esiteltiin eliöheimojen sukupuuttonopeus. Mitä sukupuuttonopeus oikein tarkoittaa?

Sukupuutolla tarkoitetaan sitä, kun tietyn lajin kaikki yksilöt kuolevat pois. Sukupuuttoja tapahtuu paljon: noin 97 prosenttia kaikista eläneistä lajeista on kuollut sukupuuttoon. Yhden lajin ikä vaihtelee eliöryhmästä riippuen - nisäkkäillä keskimääräinen ikä on noin miljoona vuotta.

Näin pitkälle kaikki on suhteellisen helppoa, sitten alkavat ongelmat.

Uhanalaisuusluokitusten pohjana on aina olemassa sukupuuttovaara: Jos laji on uhanalainen, sillä on uhka kuolla sukupuuttoon. Mitä uhanalaisempi, sitä suurempi vaara kuolla sukupuuttoon. Ja voilà, IUCN:n uhanalaisuusluokituksen vihonviimeisenä portaana onkin hävinnyt (extinct), johon kategoriaan kapuamiseen pääsääntöisesti vaaditaan, ettei lajista ole yhtään havaintoa viimeiseltä 50 vuodelta. Sukupuuttovaaraan voivat vaikuttaa monet asiat - esimerkiksi pieni levinneisyysalue, pienenevä kanta tai hidas lisääntyminen. Kaikki asioita, jotka saattavat aiheuttaa sukupuuton.

Tilannetta tosin sotkee se, että uhanalaisuusluokitukset toimivat eri maantieteellisillä tasoilla: lajit voivat olla hävinneitä esimerkiksi Suomesta tai sitten vaikkapa koko maapallolta. Monni ja viiriäinen ovat hyviä esimerkkejä Suomesta hävinneistä mutta maailmanlaajuisesti turvatuista lajeista. On myös olemassa lajeja, jotka ovat hävinneet luonnosta (extinct in the wild), mutta elävät tarhattuina yksilöinä, eläintarhoissa, puutarhoissa tai vastaavissa. Niiden palauttaminen luontoon voi olla mahdotonta ja onpa jostain kasvilajeista olemassa vain toisen sukupuolen yksilöitä. Luonnosta hävinneet lajit voivat olla käytännössä sukupuuttoon kuolleita, ne selviävät vain "näyttely-yksilöinä", mutta eivät elinkelpoisina populaatioina.

Nykyään elämme kuudetta sukupuuttoaaltoa. Sukupuuttoaalto tarkoittaa aikaa, jolloin sukupuuttonopeus on erityisen suurta. Sukupuuttonopeutta voidaan vertailla monella tapaa. Yleensä sukupuuttonopeus mitataan merieliöiden, etenkin selkärankaisten ja kotiloiden, fossiiliaineistosta, koska näistä ryhmistä on saatavilla runsaimmat ja pisimmät havaintoaineistot. Nopeutta voidaan mitata lajitasolla, sukutasolla tai heimotasolla. Yleensä nopeus esitetään heimotasolla, koska satoja miljoonia vuosia vanhojen fossiilien tunnistaminen lajin tai suvun tarkkuudella on hyvin epävarmaa tai ainakin vaikeasti vertailtavaa.

Eivätkä sukupuuttoaallot ole veljeksiä: kolmas sukupuuttoaalto permikauden lopussa teki suurempaa tuhoa merien eläimistön joukossa, kun taas viides sukupuuttoaalto liitukauden lopussa harvensi vaihtolämpöisten selkärankaisten, kuten dinosauriiden, lajistoa, mutta säästi linnut ja nisäkkäät. Erilaiset vaikutukset johtuvat siitä, että sukupuuttoaallot johtuvat eri tekijöistä: esimerkiksi ensimmäisen aallon aiheutti mannerliikunnoista syntynyt jääkausi. Toisen ja neljännen aallon syitä ei tiedetä, mutta mahdollisia syitä voivat olla tulivuorenpurkaukset tai asteroidin iskeytyminen Maahan. Sukupuuttonopeuteen vaikuttaa siis hyvin paljon mitä eliöryhmiä sen määrittelyyn on käytetty.

Suojelubiologia ei olisi biologiaa, ellei kaiken yllä häilyisi vielä epävarmuus ja vaikea ennustettavuus. Luonto toimii viiveellä, joten pelkkä sukupuuttoon kuolleiden lajien laskeminen on riittämätöntä. Monet lajit ovat jo menettäneet lisääntymismahdollisuutensa tai elinolosuhteet ovat niin heikot, että lajit ovat vääjäämättä kuolemassa sukupuuttoon. Tätä kuvataan käsitteellä sukupuuttovelka, joka tarkoittaa niiden lajien määrää, joiden voidaan nykyisen tilanteen vallitessa olettaa vääjäämättömästi kuolevan sukupuuttoon. Sukupuuttovelka voidaan ilmaista lajimääränä, kuinka moni laji häviää ennen kuin eliöyhteisö saavuttaa uuden "tasapainotilan". Sukupuuttovelkaa on etenkin pitkäikäisillä eliöillä, kuten puilla tai suurnisäkkäillä, joiden yksilömäärät reagoivat hitaammin ympäristönmuutoksiin. Suomen metsien arvioitu sukupuuttovelka on noin 1000 lajia, siis noin viisi prosenttia kaikista metsälajeista.

Vaikka kaikki luonnontuhoaminen lopetettaisiin nyt, silti monet lajit kuolisivat sukupuuttoon! Elinympäristöjen vähentyminen tai ympäristömyrkkyjen kertyminen voivat vaikuttaa vasta kymmenien tai satojen vuosien jälkeen. Tämä tarkoittaa suurta haastetta, jotta EU:ssa voitaisiin pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen vuoteen 2020 mennessä. Nyt pitäisi olla käynnissä jo elinympäristöjen tilaa merkittävästi parantavat toimet - pelkkä tuhon pysäyttäminen ei tule riittämään. Sukupuuttovelkaa on varmasti vielä paljon lunastamatta.

Sukupuuttonopeus saattaa siis oikeasti heijastaa tilannetta vuosien, vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen takaa, eikä kertoa olennaista juuri tästä hetkestä. Kuulostaako tutulta tilanteelta? Luonnonsuojelijan tehtävä on - liian usein - vakuuttaa päättäjiä siitä, että vaikka tilanne ei näytä katastrofaaliselta, se oikeasti on. Maapallolla on useita lajeja, joiden arkkuun on lyöty viimeinen naula, mutta siunaustilaisuutta ei ole vielä pidetty.

Tuomas Aivelo, Luonnonsuojeluliiton www.ikkunasuomenluontoon.fi-sivuston moderaattori, biologian opettaja ja evoluutiobiologian jatko-opiskelija

Kommentoi kolumnia! Kirjoita asiallisesti ja mielellään omalla nimellä. Kommenttisi julkaistaan tällä sivulla tarkistuksen jälkeen. Punaisella täplällä merkityt kohdat ovat pakollisia täyttää.