Omat työkalut
Olet täällä: Etusivu Kolumnit

Klikkaa kartasta:

Tuomas Aivelo: Nykyinen sukupuuttoaalto ja sen viisi pikkuserkkua

Risto Sulkava: Lähiluonto kunniaan

Eero Yrjö-Koskinen: Lisäydinvoima veisi pohjan biotalouden kehittämiseltä

Teemu Tuovinen: Laturihelvetti ja piuhat poikki

Maria Nuutinen: Syyllisyyskilpi ja ilmastonmuutos

Nelli Turunen: Suurten tunteiden Älä osta mitään -päivä

Juhani Paavola: Maan musta turvepääkaupunki

Harri Hölttä: Positiivisen tiedottamisen sietämätön keveys

Anna Puu: Voiko ihminen olla metsän kummi?

Janne Sivonen: Voitetaan Ruotsi reilusti

Harri Hölttä: Älytarra hoi, älä jätä!

Sinikka Kunttu: Syksyinen luonto avaa aistit

Pertti Sundqvist: Kielletyn hedelmän ihana maku?

Risto Sulkava: Metsähallitus 150 vuotta - entä jatkossa?

Janne Björklund: Luo oma energian ja sähkön tuulivoima!

Leo Stranius: Secretary-General Mr. Ban Ki-moon

Heini Jalava: Humahdus ja huumaus

Kaarina Tiainen: SOS - Save Our Seal

Risto Sulkava ja Eero Yrjö-Koskinen: Saimaannorppa ehditään vielä pelastaa

Tarja Heikkonen: Sammutellaan Earth Hourissa

Ilpo Kuronen: Suomalaisia petkutettiin ympäristön tilasta

Jouni Nissinen: Voiman pimeä puoli

Eero Yrjö-Koskinen: Passaa pakkasen puolesta

Minttu Massinen: Avohakkuu on minunkin asiani

Tarja Ketola: Parempaa tulevaisuutta tekemässä

Risto Sulkava: Lahjoja jouluksi

Nelly Rontti: Ydinvoima ja uraanikaivokset ovat ihmiskunnan suurimpia syntejä

Annukka Berg: Ruuan ALV-ale ja rahan ikiaikaiset liikkeet

Janne Björklund: Ydinvoiman hiekkalaatikossa liian monta lapiota

Eero Yrjö-Koskinen: Valtuustoissa päätetään arjen yksityiskohdista

Katja Torkko: Talkoilla kunniaa esi-isiemme työlle

Leo Stranius: Tulevaisuusbudjetti ilmastopolitiikan suhteen ristiriitainen

Harri Hölttä: Kaiken se kestää

Hannele Ahponen: Ne laivasysteemit ja jätevesihommat

Sini Eräjää: Ihan vapaaehtoisesti

Sinikka Kunttu: Retkellä keskellä kaupunkia

Sini Harkki: Sademetsäpuukalusteiden seurauksista

Riku Cajander: Monimuotoisuutta juhlavuonna: perhosia ja petoja

Sini Veuro: Nautinnollista nuukailua

Tuire Laurinolli: Talousministeriöt kaappaamassa aluehallinnon

Erja Heino: Miksi jätettä hyysätään?

Harri Hölttä: Sitransoiton ABC

Satu Lähteenoja: Pieniä ja suuria ympäristötekoja

Kaarina Toivonen: Pistetään tuulemaan Suomessakin!

Vesa Luhta: "...näet sammalet myllätyt"

Risto Sulkava: Visioita Luonnonsuojeluliiton tulevaisuudesta

Simo Kyllönen Balin ilmastokokouksessa

Kati Vierikko: Metsää on moneksi - vai onko?

Tapani Veistola: Hallitus uhkaa soitamme

Hannele Ahponen: Ilmastokestävyys vesiensuojelun periaatteeksi

Seppo J. Ojala: Yhdyskuntalinnut - vihattavia vai rakastettavia?

Hanna-Kaisa Hellsten: Hyvät pahat kierrätyspullot

Tuuli Kaskinen: Ilmastonmuutos on yksi kasvun rajoista

Leo Stranius: Vanhasen hallituksen ympäristöpolitiikasta puuttuu kunnianhimo

Heikki Susiluoma: Vattajan hiekat puolustusvoimien vankina!

Ilkka Hanski: Luonnontilaisista metsistä

Leena Harkimo: Öljyntorjunnan tason vastattava öljykuljetusten kasvavaa määrää

Sari Essayah: Geenimaataloutta à la Sailas

Yrjö Hakanen: Onko kaikki kaupan?

Pertti Siilahti: Saimaannorpalle koti puhtaalla Saimaalla

Juha Beurling: Ilmastonmuutoksen hillinnän rahoitus esille

Heikki Susiluoma: Luomusika - joulun ekoahdistuksesta vapahtaja

Anni Sinnemäki: Älä Osta Mitään -päivänä nautitaan elämyksistä

Eero Yrjö-Koskinen: Turve ei tarjoa kestävää ratkaisua Suomen energiatarpeisiin

Thomas Wallgren: Takaisin juurille

 

Nykyinen sukupuuttoaalto ja sen viisi pikkuserkkua

Kolumni 10.3.2010 Tuomas Aivelo

Luonnonsuojelijaa 1/2010 lukiessa huomioni kiinnittyi Ilkka Hanskin haastattelun yhteydessä olevaan kuvaajaan, jossa esiteltiin eliöheimojen sukupuuttonopeus. Mitä sukupuuttonopeus oikein tarkoittaa?

Sukupuutolla tarkoitetaan sitä, kun tietyn lajin kaikki yksilöt kuolevat pois. Sukupuuttoja tapahtuu paljon: noin 97 prosenttia kaikista eläneistä lajeista on kuollut sukupuuttoon. Yhden lajin ikä vaihtelee eliöryhmästä riippuen - nisäkkäillä keskimääräinen ikä on noin miljoona vuotta.

Näin pitkälle kaikki on suhteellisen helppoa, sitten alkavat ongelmat.

Uhanalaisuusluokitusten pohjana on aina olemassa sukupuuttovaara: Jos laji on uhanalainen, sillä on uhka kuolla sukupuuttoon. Mitä uhanalaisempi, sitä suurempi vaara kuolla sukupuuttoon. Ja voilà, IUCN:n uhanalaisuusluokituksen vihonviimeisenä portaana onkin hävinnyt (extinct), johon kategoriaan kapuamiseen pääsääntöisesti vaaditaan, ettei lajista ole yhtään havaintoa viimeiseltä 50 vuodelta. Sukupuuttovaaraan voivat vaikuttaa monet asiat - esimerkiksi pieni levinneisyysalue, pienenevä kanta tai hidas lisääntyminen. Kaikki asioita, jotka saattavat aiheuttaa sukupuuton.

Luonnosta hävinneet lajit voivat olla käytännössä sukupuuttoon kuolleita, ne selviävät vain "näyttely-yksilöinä", mutta eivät elinkelpoisina populaatioina.

Tilannetta tosin sotkee se, että uhanalaisuusluokitukset toimivat eri maantieteellisillä tasoilla: lajit voivat olla hävinneitä esimerkiksi Suomesta tai sitten vaikkapa koko maapallolta. Monni ja viiriäinen ovat hyviä esimerkkejä Suomesta hävinneistä mutta maailmanlaajuisesti turvatuista lajeista. On myös olemassa lajeja, jotka ovat hävinneet luonnosta (extinct in the wild), mutta elävät tarhattuina yksilöinä, eläintarhoissa, puutarhoissa tai vastaavissa. Niiden palauttaminen luontoon voi olla mahdotonta ja onpa jostain kasvilajeista olemassa vain toisen sukupuolen yksilöitä. Luonnosta hävinneet lajit voivat olla käytännössä sukupuuttoon kuolleita, ne selviävät vain "näyttely-yksilöinä", mutta eivät elinkelpoisina populaatioina.

Nykyään elämme kuudetta sukupuuttoaaltoa. Sukupuuttoaalto tarkoittaa aikaa, jolloin sukupuuttonopeus on erityisen suurta. Sukupuuttonopeutta voidaan vertailla monella tapaa. Yleensä sukupuuttonopeus mitataan merieliöiden, etenkin selkärankaisten ja kotiloiden, fossiiliaineistosta, koska näistä ryhmistä on saatavilla runsaimmat ja pisimmät havaintoaineistot. Nopeutta voidaan mitata lajitasolla, sukutasolla tai heimotasolla. Yleensä nopeus esitetään heimotasolla, koska satoja miljoonia vuosia vanhojen fossiilien tunnistaminen lajin tai suvun tarkkuudella on hyvin epävarmaa tai ainakin vaikeasti vertailtavaa.

Eivätkä sukupuuttoaallot ole veljeksiä: kolmas sukupuuttoaalto permikauden lopussa teki suurempaa tuhoa merien eläimistön joukossa, kun taas viides sukupuuttoaalto liitukauden lopussa harvensi vaihtolämpöisten selkärankaisten, kuten dinosauriiden, lajistoa, mutta säästi linnut ja nisäkkäät. Erilaiset vaikutukset johtuvat siitä, että sukupuuttoaallot johtuvat eri tekijöistä: esimerkiksi ensimmäisen aallon aiheutti mannerliikunnoista syntynyt jääkausi. Toisen ja neljännen aallon syitä ei tiedetä, mutta mahdollisia syitä voivat olla tulivuorenpurkaukset tai asteroidin iskeytyminen Maahan. Sukupuuttonopeuteen vaikuttaa siis hyvin paljon mitä eliöryhmiä sen määrittelyyn on käytetty.

Suojelubiologia ei olisi biologiaa, ellei kaiken yllä häilyisi vielä epävarmuus ja vaikea ennustettavuus. Luonto toimii viiveellä, joten pelkkä sukupuuttoon kuolleiden lajien laskeminen on riittämätöntä. Monet lajit ovat jo menettäneet lisääntymismahdollisuutensa tai elinolosuhteet ovat niin heikot, että lajit ovat vääjäämättä kuolemassa sukupuuttoon. Tätä kuvataan käsitteellä sukupuuttovelka, joka tarkoittaa niiden lajien määrää, joiden voidaan nykyisen tilanteen vallitessa olettaa vääjäämättömästi kuolevan sukupuuttoon. Sukupuuttovelka voidaan ilmaista lajimääränä, kuinka moni laji häviää ennen kuin eliöyhteisö saavuttaa uuden "tasapainotilan". Sukupuuttovelkaa on etenkin pitkäikäisillä eliöillä, kuten puilla tai suurnisäkkäillä, joiden yksilömäärät reagoivat hitaammin ympäristönmuutoksiin. Suomen metsien arvioitu sukupuuttovelka on noin 1000 lajia, siis noin viisi prosenttia kaikista metsälajeista.

Vaikka kaikki luonnontuhoaminen lopetettaisiin nyt, silti monet lajit kuolisivat sukupuuttoon!

Vaikka kaikki luonnontuhoaminen lopetettaisiin nyt, silti monet lajit kuolisivat sukupuuttoon! Elinympäristöjen vähentyminen tai ympäristömyrkkyjen kertyminen voivat vaikuttaa vasta kymmenien tai satojen vuosien jälkeen. Tämä tarkoittaa suurta haastetta, jotta EU:ssa voitaisiin pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen vuoteen 2020 mennessä. Nyt pitäisi olla käynnissä jo elinympäristöjen tilaa merkittävästi parantavat toimet - pelkkä tuhon pysäyttäminen ei tule riittämään. Sukupuuttovelkaa on varmasti vielä paljon lunastamatta.

Maapallolla on useita lajeja, joiden arkkuun on lyöty viimeinen naula, mutta siunaustilaisuutta ei ole vielä pidetty.

Sukupuuttonopeus saattaa siis oikeasti heijastaa tilannetta vuosien, vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen takaa, eikä kertoa olennaista juuri tästä hetkestä. Kuulostaako tutulta tilanteelta? Luonnonsuojelijan tehtävä on - liian usein - vakuuttaa päättäjiä siitä, että vaikka tilanne ei näytä katastrofaaliselta, se oikeasti on. Maapallolla on useita lajeja, joiden arkkuun on lyöty viimeinen naula, mutta siunaustilaisuutta ei ole vielä pidetty.

 

tuomas.jpg 


Tuomas Aivelo, Luonnonsuojeluliiton www.ikkunasuomenluontoon.fi-sivuston moderaattori, biologian opettaja ja evoluutiobiologian jatko-opiskelija

 

 

 

 

 

Kommentoi kolumnia! Kirjoita asiallisesti ja mielellään omalla nimellä. Kommenttisi julkaistaan tällä sivulla tarkistuksen jälkeen. Punaisella täplällä merkityt kohdat ovat pakollisia täyttää.

(Pakollinen)
(Pakollinen)