Lasse Leipola / Finnwatch: Turvealan ahdinko on yhteiskunnan epäonnistuminen

Vuosi 2020 saattaa jäädä historiaan monen muun asian lisäksi vuotena, jolloin turpeen energiakäyttö kääntyi Suomessa jyrkästi laskuun. Turpeen energiakäyttö jäi tammi–syyskuussa neljänneksen pienemmäksi kuin vuonna 2019. Vaikka taustalla olisi myös satunnaisia esimerkiksi säähän tai koronakriisiin liittyviä syitä, käänne jäänee pysyväksi myös taloudellisista syistä.

Myös turpeen polttamisen sosiaalinen oikeutus alkaa käydä vähiin. Energiateollisuuden tuoreessa kyselyssä turpeen energiakäytön vastustus saavutti korkeimman tasonsa koko 30 vuotta jatkuneen tutkimuksen historiassa: vastaajista 62 prosenttia oli sitä mieltä, että turpeen käyttöä pitäisi vähentää.

Turpeen veroetu pysyi yhtä suurena kuin aiemminkin

Runsaasti päästöjä aiheuttavana energiamuotona turpeen energiakäytön kannattavuus on vahvasti kytköksissä päästöjen hinnoitteluun. Koronakriisi aiheutti viime keväänä pienen kuopan EU-päästökaupassa, mutta siitä toivuttiin muutamassa kuukaudessa ja joulun jälkeen hinnat ovat rikkoneet uusia ennätyksiä. Taustalla nouseva trendi on kuitenkin jatkunut jo pitkään, ja hinnat ovat vähitellen peräti seitsenkertaistuneet kesästä 2017 alkaen. Taustalla ovat olleet muun muassa päästökauppajärjestelmän valuvikojen korjailu sekä EU:n päästötavoitteiden kiristäminen.

Erityisen yllättävänä ei voi myöskään pitää viime syksynä tehtyä päätöstä turpeen veron korottamisesta noin kaksinkertaiseksi. Hallitusohjelmaan on kirjattu, että ”turpeen energiakäyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä” ja ainoana ohjauskeinona mainitaan turpeen verotuksen muutokset. Alan oman näkemyksen mukaan tavoite olisi tosin toteutunut ilman tällaista korotustakin.

Yhtä kaikki, syksyn budjettiriihessä päätettiin korottaa kaikkien lämmityspolttoaineiden veroa. Tuotettua energiayksikköä kohden turpeen veroa siis korotettiin euromääräisesti saman verran kuin muidenkin polttoaineiden veroja. Eli turpeen niin sanottu veroetu suhteessa muihin polttoaineisiin pysyi yhtä suurena kuin aiemminkin, vaikka asiaa pohtinut työryhmä olikin esittänyt, että veroetua ryhdyttäisiin kaventamaan asteittain.

Veroedun poiston sijaan hallituksessa valmistellaan nyt veron kytkemistä päästökaupan hintatasoon niin sanotulla lattiahintamekanismilla. Tavoitteena on siis varmistaa, että alan kustannukset säilyvät tietyllä minimitasolla riippumatta päästökaupan kehityksestä: jos hinta laskee päästökaupassa, vero nousee. Toisaalta on esitetty, että kiristykset EU:n päästötavoitteisiin voivat pitää päästökaupan hintatason niin korkeana, ettei lattiahinnalle ole tai tule enää tarvetta.

Syyttävä sormi kohdistuu veroihin, vaikka päästökaupalla on ollut suurempi vaikutus

Vajaa kaksi vuotta sitten Vapon viestintäjohtaja Ahti Martikainen laski blogitekstissään, että päästökaupan ja veron yhteisvaikutus turpeen energiakäyttöön oli jo tuolloin kolminkertaistunut kolmesta eurosta kymmeneen euroon per tuotettu megawattitunti. Nyt, kun sekä vero että päästöyksikön hinta ovat edelleen nousseet, laskelman päivittämällä mennään jo lähes 20 euroon.

On kiinnostavaa, miten tätä kehitystä kommentoidaan. Siinä missä Martikainen puolusteli vuoden 2019 tekstissään päästökauppaa sanomalla, että “euro on hyvä konsultti”, vaikutuksiltaan paljon pienemmästä veronkorotuksesta puhutaan nyt jopa “lainsäätäjän aiheuttamana taloudellisena katastrofina”. Syyttävä sormi kohdistuu siis ennen kaikkea veroihin, joiden osuus kustannusten noususta on vain alle kolmanneksen luokkaa. Tokihan vero on hieman kattavampi ohjauskeino, koska se koskee myös kaikkein pienimpiä polttolaitoksia, jotka on rajattu päästökaupan ulkopuolelle.

Turpeen pitkään nauttima verotuki on antanut alalle jatkoaikaa suojaamalla sitä eurooppalaisen ilmastopolitiikan tärkeimmältä työkalulta eli päästökaupan ohjaavalta vaikutukselta. Tätä verovaroin tuettua lisäaikaa ei kuitenkaan ole hyödynnetty tehokkaana siirtymäaikana, sillä vaikka turpeen energiakäyttö vaihtelee vuosittain, on se pysynyt 2013 lähtien aina viime vuoteen asti samassa kokoluokassa.

Sitran ja Dialogiakatemian viime syksynä järjestämissä dialogitilaisuuksissa turvealan toimijat korostivatkin nyt iskeneen muutoksen nopeutta: “Kaikissa keskusteluissa nousi esiin, että turvealan muutos on koettu yllättäväksi ja hyvin nopeaksi. Keskustelijoiden kokemus oli, että on tapahtunut paljon sellaista, mitä ei ollut osattu odottaa.”

Herää kysymys siitä, miksi muutosta ei ole osattu odottaa.

Esimerkiksi Maaseudun tulevaisuuden joulukuisessa jutussa haastateltu turveyrittäjä kertoi investoineensa laitteisiin puoli miljoonaa euroa vielä vuonna 2015. Viisi vuotta on ilmastoasioissa pitkä aika, mutta jo vuonna 2015 oli selvää, että suuripäästöisen energiantuotannon aika alkoi olla lopussaan. Esimerkiksi tasavallan presidentti oli jo vuotta aiemmin kertonut YK:n huippukokouksessa, että Suomi pyrkii luopumaan hiilivoimasta 2025 mennessä.

Jos turpeelle olisi asetettu takaraja, viesti olisi mennyt perille

Syyllisten etsiminen ei auta turvealan akuutissa kriisissä, mutta se voi olla tarpeen, jotta virheestä voidaan oppia. Bioenergian toimialapäällikkö Hannu Salo myöntää joulukuisessa blogitekstissään, että päästöoikeuksien hinnan nousun on kyllä tiedetty vähentävän energiaturpeen käyttöä:

”Oikeudenmukaisen siirtymän nimissä olisi jo tästä syystä pitänyt selvittää, miten ja missä turpeen käytön väheneminen vaikuttaa ja miettiä toimenpiteitä, joilla lievennetään turvetuotannon vähenemisestä aiheutuvia taloudellisia ja sosiaalisia haittoja.”

Se jää kuitenkin sanomatta, kenen olisi pitänyt selvittää ja miettiä ja milloin. Onko valtiovalta johtanut ilmastokriisin kanssa yhteensopimatonta toimialaa harhaan antamalla sille tukea ja jatkoaikaa alemman verokannan muodossa? Se lienee selvää, että jos turpeelle olisi asetettu samanlainen takaraja kuin kivihiilelle, viesti olisi mennyt paremmin perille.

Turvealan itsensä on syytä kysyä, onko alan edunvalvonnassa pysytty tilanteen tasalla vai keskitytty niistämään Suomen suoluonnosta vielä mahdollisimman monta euroa välittämättä työntekijöiden ja tuottajien oikeudesta hallittuun ja reiluun siirtymään.

Nyt väistämätön on sitten tullut vastaan ja valtiota huudetaan apuun ja korvaamaan alan yrittäjien menetyksiä.

Toivottiin tai teeskenneltiin, että kaikki voi jatkua kuten ennenkin

Näyttää yhä enemmän siltä, että yleisen edun mukaista olisi ollut se, että turpeen poltolle olisi asetettu takaraja jo kauan sitten. Olisiko veronkorotusta tai tulevaa lattiahintaa tarvittu lainkaan, jos viimeistä ennen -päivämäärä olisi ollut kaikkien tiedossa? Ja kun ala vielä seisoi enimmäkseen omilla jaloillaan, aikaa siirtymäpolitiikalle ja korvaaville teknologisille ratkaisuille olisi ollut enemmän. Sen sijaan toivottiin tai teeskenneltiin, että kaikki voi jatkua toistaiseksi kuten ennenkin. Se on ollut päättäjien ja edunvalvojien karhunpalvelus alalla työskenteleville, ja sen toivottomaan tulevaisuuteen investoineille yrittäjille.

Aika on käymässä vähiin sekä ilmastokriisin pysäyttämisessä että turvealan työntekijöiden ja yrittäjien tukemisessa oikeudenmukaisessa siirtymässä. Siksi Finnwatch kannattaa Suomen luonnonsuojeluliiton käynnistämää kansalaisaloitetta, jonka tavoitteena on kieltää turpeenpoltto vuonna 2025. Tehdään se hallitusti, oikeudenmukaisesti ja ripeästi.

Lasse Leipola on Finnwatchin ilmastoasiantuntija